Anni Sinnemäki (vihr.) toimii kulttuuri- ja kirjastolautakunnan puheenjohtaja vuosina 2009 – 2012. Hän on nykyisen lautakunnan ainoa ”konkari”, sillä hänet valittiin lautakuntaan ensimmäistä kertaa jo vuonna 2005.
Kirjaston voi Sinnemäen mielestä nähdä eräänlaisena paremman tulevaisuuden koelaboratoriona tai miniatyyrina. - Se on paikka, jossa jakaminen ja yhteisyys toteutuvat jo nyt. Samalla idealla toimivat mm. yhteiset saunat, pesutuvat, julkinen liikenne tai vaikka joskus tulevaisuudessa iltalaukkujen lainaamo, hän listaa. - Kirjastossa kuuluu paitsi yhteisön myös yksilön ääni, se on valinnanvapautta sekä mahdollisuus tutustua itselle tuntemattomaan. Sinnemäki korostaa, että kirjasto on tietyssä mielessä idealistinen projekti. Jo kirjastolaitoksen historia kytkeytyy kansallisvaltion syntyaikojen yleiseen aloitteellisuuteen ja optimismiin.
Lautakunnan kolmivuotiskauden haasteita
– Kiristynyt taloustilanne asettaa haasteita lautakunnan kolmivuotiskaudelle. Toisaalta niukemmat ajat toimivat myös ideamoottorina: on pakko keksiä uusia tapoja toimia, etsiä esim. virastojen välisiä synergiaetuja, Sinnemäki toteaa.
Tärkeimmäksi kolmivuotiskauden tavoitteeksi hän listaa kirjastopalvelujen nykyisen tason turvaamisen ja niiden jatkuvan kehittämisen. - Laaja kirjastoverkko on perusteltu, eikä sitä tulisi supistaa, hän korostaa ja muistuttaa, että eläköityminen tulee lähivuosina koskemaan myös kirjastoja. - Sen tuomaan muutokseen sisältyy tietty ristivetoisuus, toisaalta se on mahdollisuus uusiutumiseen ja toisaalta paljon hiljaista tietoa on poistumassa, hän punnitsee.
Kirjasto wikikylänä?
Sinnemäen mielestä kirjastojen pahin uhka on hidas hiipuminen ja sen estämiseksi niiden on opittava myös markkinoimaan itseään. Kirjasto elää nyt digitaalisessa ajassa, sen on uudistettava palveluitaan, hän innostaa. Kirjaston on muistettava myös ajassa elävän instituution vastuu.
– Jos saisin viettää päivän kirjastonhoitajana, niin kutsuisin kirjastoon ihmisiä, se on paras tapa näkyä ja kuulua, hän sanoo. - Kirjastoissa olisi mahdollista ottaa asiakas mukaan tekemään palvelua. Kirjastoissa risteää julkinen ja yksityinen, se on tilaa sekä minulle että meille.
Sinnemäki näkee näissä kehityskuluissa paljon mahdollisuuksia kirjastoille: eikö kirjasto voisi toimia eräänlaisena yhteiskunta 2.0:na, joka rakentuisi yhteisöllisen ja osallistavan tekemisen perustalle? Kirjasto on vankasti läsnä verkossa, jossa kollektiivinen tuottaminen on jo yleistä, hän yhdistelee. – Verkossa ihmiset ovat taitavia kommentoimaan ja jakamaan suosituksia ja vinkkejä, tietämystään ja osaamistaan. – Siellä paikallisuus on keksitty uudestaan, suusta suuhun kiertävä kokemustieto on ikään kuin löytänyt uuden muotonsa. Milloin kirjasto alkaa ylläpitää esim. verkkolukupiirejä?, hän aprikoi.
Keskustakirjasto veturina ja ”hunajapurkkina”
Keskustakirjaston suunnittelusta ei säästökuurin aikanakaan haluta luopua. Kirjastoilla on ikään kuin hyvä junaverkko, mutta päärautatieasema tai veturi puuttuu, Sinnemäki lainaa keskustakirjaston selvitysmiehen Mikko Leistin sanoja.
– Keskustakirjastoa ja sen palvelukonseptia ei voi synnyttää tyhjästä, monet sinne vietävistä ideoista on toteutettavissa kirjastoissa jo tänään. Keskustakirjasto elävöittäisi myös kaupungin keskustaa, toimisi eräänlaisena ”hunajapurkkina”. Näivettyminen ja kaupallistuminen ovat molemmat huonoja vaihtoehtoja kaupunkikehityksen kannalta, joten julkisella ja kaikille avoimella tilalla keskustassa on erityinen tilauksensa, hän pohtii.
Sinnemäki kiittelee myös hyvää tekemisen ilmapiiriä ja sanoo, että etenkin kaupunginjohtaja Jussi Pajunen ja apulaiskaupunginjohtaja Tuula Haatainen ovat ottaneet hankkeen innostuneesti vastaan.
Keskustakirjaston ytimeen voisi Sinnemäen mielikuvissa asettua vaikka lukukulttuuria edistävä ja elävoittävä toiminta. Hän iloitsisi hieman Prosak-klubin tyylisestä proosa- tai lyriikkaklubista, joka tekisi näkyväksi kirjallisuuteen elimellisesti liittyvän äänenlukutradition ja kirjallisuuden dialogisen luonteen.
Lisäksi Sinnemäki pitää keskustakirjastoa hyvänä kotipesänä monille eri kulttuuri-insituutioille. Siellä voisivat olla keskitetysti esillä erilaiset kulttuuritoimijat ja keskustakirjastosta saisi tietoa ja maistiaisia eri puolilla kaupunkia käynnissä olevista esityksistä ja tapahtumista, esim. teatterilippuja voisi myydä keskustakirjastossa tai esittää lyhyitä dialogeja käynnissä olevista esityksistä, hän ennustelee ja haastaa.
Myös palvelut maahanmuuttajille olisivat keskeinen osa keskustakirjaston palvelukonseptia, hän uskoo. Kokemus kirjastopalvelusta on maahanmuuttajalle hyvä kosketuspinta suomalaiseen kulttuuriin, Sinnemäki perustelee.
Kesälukuja ja -riimejä
Sinnemäeltä on keväällä ilmestynyt uusi runokokoelma Aleksis Kiven katu, joka jatkaa ”poliitikko-runoniekalle” ominaista avointa ja pelkistettyä tyyliä. Hän kirjoittaa asioista niiden oikeilla nimillä, kuten eräs hänelle tärkeistä runoilijoista, Anna Ahmatova, on akmeismin teesin kiteyttänyt.
Sanojen aika –verkkopalvelusta Sinnemäki poimii koriin kesän kirjasuosikkeja. Lopulta lukuvasuun päätyvät Vesa Haapalan Termiini, Anu Silfverbergin Kung-Po, Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max ja vanhemmasta Pirkko Saision Punainen erokirja sekä kauempaa Chimamanda Ngozi Adichien Puolikas keltaista aurinkoa.
Hetken vielä käytämme ”yksilöllistä ääntämme” niin kuin kirjastossa ikään. Aloitan runon kirjastosta vanhan Onnimanni-lorun tapaisesti näin: kirjastosta kiihkeä rytmi, kiihkeästä rytmistä rytinä, rytinästä ryhmähenki, ryhmähengestä Helsinki… Ja Sinnemäki jatkaa: ryhmähengestä hervottomuus, hervottomuudesta muukalaiset, muukalaisista laitokset, laitoksista toksisuus, toksisuudesta suudelma, suudelmasta delipaikka…
Teksti ja kuvat: Virve Miettinen