Englanti: naamionäytelmistä "puolioopperoihin"

Brittiläinen ooppera kehittyi hovin piirissä suositusta huvittelumuodosta, naamionäytelmästä, jossa yhdistyivät tanssi, laulu, puhe, rooliasut ja soitinmusiikki. Englantilaisten mieltymys puheteatteriin selittää osaltaan oopperan varhaisen vähäisyyden saarivaltakunnassa. 1600-luvun alkupuolella italialaiset vaikutteet alkoivat muokata perinteisiä naamionäytelmiä. Italialainen resitatiivi-laulutyyli yleistyi samoin kuin kiinnostus Ludvig XIV:n hovinäytäntöjä (Lully) kohtaan.

Ensimmäisen brittioopperan arvonimeä kantaa The Siege of Rhodes, säveltäjinään mm. Henry Lawes ja Matthew Locke. John Blow (1649-1708) oli hyvin tietoinen mannermaan tilanteesta, ja hänen teoksensa Venus and Adonis onkin jo lähestulkoon ooppera. Sitten tulikin ”Britannian Orfeuksen”, Henry Purcellin vuoro. Purcellin (1659-1695) Dido and Aeneas on kestoltaan lyhyt, ilmaisultaan keskittynyt teos, jossa englannin kieli saa suurenmoisen musiikillisen toteutuksen.” Tajusin vasta kun ensi kerran tutustuin Purcellin musiikkiin, että tekstiä saattoi säveltää niin nerokkaasti, niin värikkäästi”, on Benjamin Britten sanonut.

Didon ja Aeneaan jälkeen Purcell sävelsi näytelmämusiikkia, puolioopperoita, joista tunnetuimmat ovat Dioclesian, King Arthur ja The Fairy Queen (sovitus Shakespearen Kesäyön unelmasta). Purcellin varhaisen kuoleman jälkeen kotimainen ooppera jäi ulkomaisen, ja nimenomaan italiaisen maihinnousun jalkoihin.

<< Alkuun

< Edellinen   Seuraava >