”Kirjasto – elämäni yliopisto”

Kirjailija Bo Carpelanin haastattelu

Bo Carpelan oli vähällä estää valmistumiseni kirjastonhoitajaksi. Tosin hän ei itse tiennyt siitä mitään, vaan syy oli kokonaan minun. En nimittäin tiennyt kirjastonhoitajaopintojen sisäänpääsykokeessa vuonna 1970, että Bo Carpelan oli kirjoittanut edellisenä vuonna ilmestyneen runoteoksen Piha. Se oli erittäin noloa, lähes skandaali ja asia otettiin esille pääsykokeen suullisessa osiossa.

Kun tästä huolimatta pääsin koulutukseen ja valmistuin kirjastonhoitajaksi, minusta tuli vuonna 1972 Bo Carpelanin työtoveri Helsingin kaupunginkirjastossa. Yhteinen aikamme jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä itse jätin Helsingin kaupunginkirjaston vuonna 1978. Kun palasin sinne vuonna 1987 kirjastotoimen johtajaksi, oli Bo jo siirtynyt täysipäiväiseksi kirjailijaksi vuonna 1980, kun hänelle myönnettiin taiteilijaprofessuuri.

Vaikka minulla on ollut ilo tavata Bo Carpelania monissa eri yhteyksissä, perustuu tämä artikkeli kuitenkin suurelta osin keskusteluun elokuussa 2009.

Nykyaikainen renessanssi-ihminen

Bo Carpelanin kirjastonhoitajaura oli merkittävä ja pitkä. Hän aloitti Helsingin kaupunginkirjastossa 20-vuotiaana vuonna 1946 eli samana vuonna kun hänen ensimmäisen runokokoelmansa ilmestyi. Hän toimi koko kirjastouransa vuonna 1881 valmistuneessa Rikhardinkadun kirjastossa, joka oli myös Helsingin kaupunginkirjaston pääkirjasto.

Tämä kirjasto oli hänelle kaikki kaikessa. Se oli hänen lapsuutensa kirjasto, jossa hän aloitti lainaamisen vuonna 1934. Neljää vuotta myöhemmin hän ”jakautui kahtia” ja siirtyi osittain käyttämään myös aikuisten osastoa äitinsä luvalla.

Rikhardinkadun kirjastosta  Bo Carpelan kirjoitti runon ”Elämäni yliopisto” (Mitt sanna universitet)  kirjaston ”uusavajaisiin” laajan korjaustyön jälkeen vuonna 1988. Tässä runossa hän kuvaa Rikhardinkadun kirjaston vaikutusta omaan elämäänsä viiden vuosikymmenen ajalla.

Bo Carpelanin kirjastoura alkoi avustavissa tehtävissä, huonopalkkaisena kirjastoapulaisena ruotsin- ja vieraskielisellä osastolla. Tähän aikaan kirjaston osastot oli jaettu kielen mukaan ja ruotsinkielisenä Carpelan sijoittui sinne. Urallaan hän eteni ensin opiskelunneuvojaksi ja sitten vuonna 1964 kirjastotoimen apulaisjohtajaksi, jonka vastuualueena oli nimenomaan ruotsin- ja vieraskielisen kirjallisuuden hankinta koko Helsingin kaupunginkirjastoon.

Bo Carpelan ei ollut kuitenkaan vain kirjailija ja kirjastonhoitaja, vaan hän on toiminut myös kriitikkona ja kääntäjänä. Hän on kirjoittanut sketsejä ja väitellyt tohtoriksi vuonna 1960 ruotsalaisesta runoilijasta Gunnar Björlingistä. Itse hän ihmettelee, miten hän selvisi erityisesti 1950-luvusta, johon suurin osa näistä aktiviteeteista osui. Selviytymistään hän kuvaa yhdellä sanalla: nopea. ”Olin nopea kaikessa mitä tein”, sanoo Bo.

”Luin nopeasti, arvosteluja tehdessäni kirjoitin nopeasti tuntemuksia vanhoille kirjastokorteille ja sketsejä tein puhelimessa yhteistyökumppanini kirjailija ja taiteilija Henrik Tikkasen kanssa”, kuvaa Bo vauhtiaan ja tehokkuuttaan.

Sama monipuolisuus leimaa Bo Carpelania myös ihmisenä. Lukeminen on merkinnyt hänelle paljon lapsuudesta alkaen, mutta koulun jälkeen syntyi kiinnostus myös musiikkiin: big band jazz, swing, Benny Goodman sekstetti, Glenn Miller, Ella Fitzgerald. .

Inspiraatiota on tarjonnut myös vuonna 1946 opintonsa aloittanut opiskelutovereiden ryhmä, joka oli kaikesta kiinnostunut; kirjallisuudesta, taiteesta ja musiikista.

Näistä asioista hän on myös saanut tukea runouteensa, sillä ”hyvässä runossa on rytmi ja kielen musikaalisuus, runo ilman sisäistä musiikkia on kuiva. Tärkeitä ovat myös kuva ja arkkitehtuuri. Runon kirjoittaminen on kuin rakentamista. Runo on huone, johon ovi on auki ja jos et viihdy, astu ulos!”, sanoo Bo Carpelan.

Avoimuus uusille asioille on leimallista myös Bo Carpelanin kirjastouralle, sillä hän oli yksi keskeisistä hahmoista, joka käynnisti musiikkikirjastotoiminnan Helsingin kaupunginkirjastossa. Hän piti pääkirjastossa musiikkitoimintaan liittyviä tilaisuuksia ja kun kirjasto ei heti pystynyt hankkimaan levysoitinta ja kovaäänisiä, toi hän tilaisuuksiin omat laitteensa.

Bo Carpelan on myös Helsingin kaupunginkirjaston ”hovirunoilija”. Hän on kirjoittanut juhlarunon useampaankin tilaisuuteen. Hänen runonsa on muurattu Helsingin kaupunginkirjaston uuden pääkirjaston peruskiveen vuonna 1986 ja edellä mainitun Rikhardinkadun kirjaston avajaisjuhliin kirjoitetun runon lisäksi hän runoili myös kaupunginkirjaston 150-vuotisjuhlavuoden juhlarunon vuonna 2010.

Pari kertaa Bo Carpelan yritti jättää kirjastoalan, kerran tutkijaksi yliopistoon ja toisen kerran mainostoimistoon. ”Yliopistomaailma oli täynnä juonittelua ja mainosmaailmassa kirjoitin kahvimainoksia, vaikka toivoin voivani kirjoittaa konjakkimainoksia”, kuvaa Bo Carpelan humoristisesti yrityksiään karata kirjastomaailmasta. 

Kirjailijaksi tulee vain lukemalla

”Runouden kirjoittamisen koulu kesti 14 vuotta. Luin hirveän paljon new criticismiä, mitä tapahtuu kun kirjoittaa, mistä pidän, miksi kirjoitan, mistä syystä. Oppivuosien jälkeen minulla oli selvä kuva, mitä haluan. Ei kattoa, eikä seiniä, mutta perusta, jolle rakentaa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kirjoittaminen on aina helppoa, esimerkiksi romaanini Axelin kirjoittaminen kesti 16 vuotta.

Enää en halua lukea varhaisempia runokokoelmiani, ensimmäinen kokoelma, josta pidän on Den svala dagen vuodelta 1960. Runous on minulle tärkein – olen lyyrikko, jonka proosaankin tulee adjektiivejä ja runollista kieltä. 

Olen kaksikielinen, mutta en ole koskaan uskaltanut kirjoittaa suomeksi. Voi oppia vain yhden kielen niin hyvin, että voi kirjoittaa (ja senkin kanssa on joskus vaikeaa…)  Lukeminen on ensisijaisen tärkeää  -  kirjailijaksi ei voi tulla ilman lukemista. Kirjoittamista edeltää lukeminen, siinä kehittyy laatutietoisuus. Lukija sisälläni, oma itse on myös ollut se kohde, jolle itse kirjoitan ja sillä lukijalla on tarkka silmä.

Siksi kirjastossa työskenteleminen oli niin upeaa. Kirjat olivat siellä aina lähellä ja lauantaina saatoin lainata pinon kirjoja, jotka maanantaina palautin luettuina. Siihen aikaan ehti myös sunnuntain lukusalipäivystyksessä lukea. ” 

Näin kuvaa Bo Carpelan kirjailijaksi kehittymistään ja työtään kirjailijana sekä kirjastontyön merkitystä kirjailijan uralleen.

Palaamme myös Piha-kirjaan, jonka Bo Carpelan sanoo merkinneen käännekohtaa omalla kirjailijanurallaan.

”Ensimmäistä kertaa kuvaan omaa elämääni. Siinä on myös uusi muoto, se on uusi alku edellisten pienten lyhyiden runojen jälkeen. Teos on minulle vieläkin erityisen rakas, koska kirjoitan omasta lapsuudestani”, sanoo Carpelan ja jatkaa: ”Kuvaan kolmea ensimmäistä lapsuuden asuntoamme ja niihin liittyviä muistoja ja tunnelmia. Ensimmäisessä asunnossa Meritullinkadulla katselin maailmaa maantasolla, toisessa sain oman huoneen, jonka koin ylellisyydeksi ja kolmanteen, johon muutimme vuonna 1939  liittyy sota-ajan muistoja.”

Suhde Ranskaan

Kun kysyn Bo Carpelanilta hänen suhdettaan Ranskaan, hän toteaa, että pystyy lukemaan Simenonia ranskaksi, mutta ei klassikoita kuten Flaubert, Camus, Simon. 1950-luvulla ranskalainen proosarunous kiinnosti häntä ja hänen teokseensa Minus sju (1954) vaikuttivat sellaiset nimet kuin René Char ja Max Jacob.

Hän suree myös sitä, ettei vuonna 2006 päässyt sairauden takia henkilökohtaisesti noutamaan hänelle myönnettyä Prix Européen de Littérature –palkintoa.

Bo Carpelan on kiitollinen ranskalaisille kääntäjilleen ja arvioi, että käännöstyö käynnistyy usein intohimoisen ja sitkeän kääntäjän aloitteesta. Hänen runojaan ovat kääntäneet Pierre Grouix ja romaaneja  Carl Gustaf Bjurström ja Luice Albertini yhdessä.

Ranskaksi käännettyjen teosten joukossa ovat muun muassa Carpelanille itselleen tärkeät kirjat La Cour  sekä Axel ja Urwind.

Ja vielä kerran Piha

Vielä kerran minun on palattava Piha-teokseen. On merkillinen sattuma, että olen itse asunut 50 vuotta myöhemmin yhdessä Bo Carpelanin lapsuudenaikaisista osoitteista, vieläpä samassa rapussa Meritullinkatu 13 C. Vaikka itse katselin yhteistä pihaamme korkeammalta, voin hyvin eläytyä siihen tunnelmaan, joka on ollut maan tasolla olevassa asunnossa ja sen näkymissä.

Talot ja pihat säilyvät, mutta ihmiset vaihtuvat, tulee uusia tarinoita ja kohtaloita. Kirjallisuus auttaa kuitenkin meitä muistamaan.

Maija Berndtson
kirjastotoimen johtaja
Helsingin kaupunginkirjasto