Karukorpi

Laajasalon kirjaston 25-vuotisjuhlan kirjoituskilpailu

Elämää Tammisalossa, Laajasalon naapurissa

Olin täyttänyt yhdeksän vuotta kun muutimme Tammisaloon vuoden 1938 syksyllä, silloin paikkakunnasta käytettiin nimeä Tammelund, nuorten keskuudessa Tammis. Jatkoin koulua kansakoulun kolmannelta luokalta ja jäin heti kevään tultua luokalle varmasti omaa huolimattomuuttani ja laiskuuttani, mutta myöskin siksi että kirjat joita Herttoniemen koulussa luettiin olivat aivan erilaisia kuin Helsingin Kallion kansakoulussa ja matematiikassa opiskeltiin asioita, joista en tiennyt mitään. Luokkia oli neljä samassa luokkahuoneessa, kolmas, neljäs, viides ja kuudes mikä aiheutti sen, että asioita opiskeltiin eri järjestyksessä kuin kaupungissa oli tehty. Kevään viimeisenä koulupäivänä jättäydyin koulukavereistani jälkeen kotimatkalla ja kävelin niin sanottuun pikkurantaan. Istahdin kannon nokkaaan ja kaivoin todistukseni esiin katsoakseni uudestaan totuutta silmiin, nelosia oli edelleen kolme, matematiikan nelonen muita suuremman ja tylymmän tuntuisena samoin kuin teksti "jää luokalle". Mietin että tällaista todistusta ei viedä kotiin näytettäväksi ja että mahtaisikohan muukalaislegioonaan olla kovinkin pitkä matka.

Mietteeni keskeytyivät siihen kun koulukaverini Reino käveli alas rantaan luokseni ja sanoi: -Mitäs sä täällä istuksit, äitis käski sun tulla kotiin, kyllä se tietää että sä olet jäänyt luokalle kun sua ei alkanu kuulua kotiin, eikä se ole sulle vihainen, se sano että se antaa sulle pusun. Reijo poimi reppuni maasta ja lähti kävelemään se kädessään kotiin päin. Isä piti minulle esitelmän siitä miksi läksyt kannattaa tehdä huolellisesti, ei selkäsaunaa eikä mitään muutakaan sellaista. Olin huojentunut, pääsin koko asiasta mielestäni helpolla ja löytyihän todistuksesta hyviäkin numeroita.

Siitä kesästä tuli lämmin. Ruukinlahden rannassa oli Tammiksen niin sanottu iso laituri, johon poikkesivat Helsingistä itään päin kulkevat matkustajalaivat Astrid, Degerö, Jollas, Kallvik ja Senta. Laivojen lähtöpaikka oli Pohjoisrannan Eteläpäässä lähellä Korkeasaaren lautan laituria. Laivoissa oli saranoidut, kaadettavat savupiiput jotka käännettiin makuuasentoon alitettaessa reitin varrella olevia siltoja, piipun kaato oli laivapojalle kuuluva homma. Monet tekivät näillä laivoilla kesäisin työmatkansa vaikka matkanteko oli hitaampaa kuin bussilla mutta siinä oli oma viehätyksensä. Myös kesähuviloiden asukkaat suosivat laivoja huviloilleen muuttaessaan ja niiltä Helsingissä käydessään. Joukossa oli todella suuria huviloita, joillakin oikein oma laituri johon laivat pysähtyivät, muutamat huviloista toimivat kesäisin täysihoitoloina.

Heikki ja Kaarlo, meitä koululaisia vähän isommat pojat perustivat isolle laiturille uimakoulun, se tarkoitti sitä että jokaisen nuoren, joka tuli laiturille, uimataito testattiin heittämällä hänet laiturilta veteen. Jos näytti siltä että asianomainen pysyi pinnalla hänet todettiin uimataitoiseksi, jos taas ei niin jompikumpi uinninopettajista hyppäsi veteen ja nouti hänet ylös. Käväisipä siellä kerran kaksi paikkakunnan vaaleaa kaunotartakin kesämekoissaan poikien innostuksen puuskan seurauksena. Tytöt riisuivat mekkonsa ja panivat ne laiturin kaiteelle kuivumaan mutta heille tuli kiire pukeutua vielä jonkin verran märkiin mekkoihinsa kun huomasivat Sentan tulevan Helsingistä päin, vaikka sillä kertaa laiva ei edes poikennut laituriin vaan suuntasi suoraan Degerön kanavaan. Uintiasia sovittiin pois päiväjärjestyksestä pienoisen suukovun jälkeen.

Syksyn lähestyessä Euroopassa pidettiin sotaharjoituksia ja tilanne kävi jännittyneeksi, sitten tuli sensaatiouutinen: Saksa ja Neuvostoliitto olivat solmineet hyökkäämättömyyssopimuksen. - Ne on sitten jakaneet Puolan keskenään, tuumivat aikuiset, mitähän muuta ne on jakaneet? Nuoret seisoskelivat "Tammelundin pilvenpiirtäjän" pihalla, nimi johtui siitä että se oli paikkakunnan ainoa kerrostalo. Ilma oli viilentynyt huomattavasti, idästä päin kulki matalalla tummia pilviä, jokunen sadepisarakin tipahti. Heikki katseli pilvien kulkua ja filosofoi: - Kesä loppuu, syksy tulee ja koska asialle ei mitään mahda lausutaan syksy tervetulleeksi esittämällä sille runo:

- Tuli syksy, tuli tuuli, lehmät vietiin navettaan, sontiainen mielipuoli, nauroi hijaa nauruaan.

On surullista että Euroopassa on taas alettu sotia, edellisestäkään sodasta ei ole vielä kovin kauan, vain parisenkymmentä vuotta, sanoi opettaja. Saksa oli aloittanut sodan Puolaa vastaan. Neuvostoliitto hyökkäsi Puolan itäosaan ja miehitti sen. Sitten suomalaiset saivat kutsun Moskovaan neuvottelemaan "konkreettisista poliittisista kysymyksistä".

Ilmatorjuntatykit ilmestyivät vastapäätä Herttoniemen kartanoa olevaan pieneen metsikköön Degeröön ja Santahaminaan vievän tien varteen, myös Roihuvuoren mäkeen tuli tykistöasemia. Valtioneuvos J. K. Paasikivi seurueineen lähti neuvottelumatkalle Moskovaan. Suomessa alkoivat ylimääräiset kertausharjoitukset joihin isänikin joutui ja toteutettiin yleinen liikekannallepano. Mannerheim nimitettiin puolustusvoimien komentajaksi. Olimme tulleet tavalliseen tapaan kouluun, oli palattu luokkaan välitunnin jälkeen ja oppitunti oli alkamssa kun Helsingistä päin alkoi kuulua kovaa ulinaa ja pauketta, johon vähän ajan kuluttua sekoittui myös lentokoneen ääni.

-Sotaa, sotaa tämä on eikä mitään muuta, sanoi eräs kuudennen luokan pojista.
-Niin sitä se varmaankin on, totesi opettajakin, ehkä on viisainta että ne jotka haluavat jäädä koulle jäävät, ja ne jotka haluavat mennä kotiin menevät.Koulun viereinen metsä on ehkä hyvä turvapaikka. Täytyy avata radio jos sieltä saa jotain neuvoja ja ohjeita.

Päällysvaatteet puettiin nopeasti päälle, reput selkään ja laukut käteen, ainoastaan muutama lähialueen oppilas jäi koululle. Tammelundilaiset kulkivat yhdessä tiiviinä ryhmänä metsäistä omakotitalojen reunustamaa tietä. Pauke ja jylinä kuului jatkuvasti, milloin lähempää, milloin kauempaa. Tultiin Santahaminaan vievälle asfalttitielle joka kulki peltojen halki ja pienen metsikön reunaa pitkin. Kuljettiin kohtalaista vauhtia, puolijuoksua. Kun oli päästy peltoaukean keskivaiheille, yltyi pauke kovaksi tien lähistöllä olevien ilmatorjuntapattereiden ja konekiväärien aloittaessa vimmaisen tulituksen. Yläpuolelta kuului kova moottoreiden ääni ja muutama lentokone lensi erittäin matalalla yli aukean samaan suuntaan kuin koululaisetkin kulkivat.
- Menkää ojaan, menkää ojaan suojaan! huusivat muutamat tien lähistöllä seisovat sotilaat.
Neuvosta ei kuitenkaan välitetty tai oikeastaan maltettu välittää vaan matkaa jatkettiin juosten. Minulta putosi ruokaliina tien varteen. Vilkaisin taakseni. Sinivalkoruudullinen liina makasi lähellä tien reunaa, mutta samalla huomasin olevani jäämässä muusta joukosta ja kiristin vauhtiani.
- Tämä on siis sotaa, tällaista on siis sota, vaikka pakoon juoksemista, nythän senkin sitten tietää millaista se voi olla.
Olin oikeastaan aina tiennyt että sota on kerran tuleva ja nyt se oli siis tullut. Saavuttiin Tammelundiin johtavalle soratielle, noustiin sitä vähän matkaa ja pysähdyttiin. Pauke vaimeni kuuluen enää jostain kauempaa.
- Herra Jumala, on tämä kauheaa tällainen, sanoi Jorma, viidennen luokan oppilas. Huohotettiin hetken aikaa, useilla tytöillä oli kyyneleet silmissä ja toiset nyyhkyttivät rajusti, kuten myös muutamat pojat:
- Mitä tästä tulee, miten tässä käy? Päätettiin jatkaa matkaa. Mun ruokaliina putos, sanoin Reinolle. Ääh, aina sodassa tappioita tulee, anna olla. No olkoon sitten, yks ruokaliina. Välillä juostiin välillä käveltiin, jyske kuului koko ajan milloin lähempää, milloin kauempaa.

Tulin kotiin, äitini ja pikkusisareni ja veljeni olivat järkyttyneitä ja peloissaan:
- Mitä tästä nyt tulee ... sanoi äitini, Isäkin on siellä ties missä, mitenkähän senkin käy....
Vähitellen sotaan totuttiin, seurattiin lehdistä ja radiosta uutisia. Meitä oli kolmen pojan joukko Jorma, Niilo ja minä, joka piti ilmavartiota Pellonperän alueen mäellä Puntin talossa jossa säilytettiin käsikäyttöistä sireeniä. Kun Helsingistä alkoi kuulua ilmahälytyssireenien ulvonta nostimme sireenin ulos ja aloimme veivata sitä. Talossa oli myös kiikari jolla seurasimme alueen yli lentäviä koneita joiden eteen ilmatorjuntatykistö ampui sulkutulta, harvoin, hyvin harvoin näimme alueella suomalaisia hävittäjäkoneita. Tunne että Suomi oli jätetty yksin taistelemaan ylivoimaista vihollista vastaan oli yleinen, naapurimaat keskittyivät vain suojelemaan itseään mikä aiheutti suurta katkeruutta. Ensimmäinen kaatunut Tammisalolainen oli Veikko Puustelli. Aina kun jonkun kaaduttua lähti joku lähinaapurinsa naisista keräämään leskelle rahaa monenlaisia yllättäviäkin tarpeita varten. Sen arvasi mitä merkitsi kun nainen lähestyi taloa paperilappu kädessään, taas on joku kaatunut, tämä tapa jatkui myös jatkosodan aikana. Rauhan tultua elämä palasi lähelle normaalia. Isäni kotiutettiin ja hän palasi työhönsä.

Huhtikuussa alkoi koulu uudestaan. Joskus koulusta tultua pysähdyimme Herttoniemen asemalle ihmettelemään sinne tuotua suurta määrää evakoitten hevosia. Meistä pojista ne jotka osasivat tai kuvittelivat osaavansa ratsastaa saivat viedä niitä ratsain kokoamispaikkaan. Koulukaverini katseli touhua ja tokaisi: - Antaapa olla, kun ei tullut skoobarihattuakaan mukaan. Ensimmäiset evakot muuttivat paikkakunnalle. Tammikuussa sodan vielä riehuessa oli Tammisaloon perustettu vapaapalokunta. Palokunnalla oli neljän hengen käsin pumpattava ruisku hevosvetoisissa ajopeleissä joiden eteen oli tarvittaessa sovittu saatavan Onni Puntin hevonen käyttövoimaksi palopaikalle mentäessä. Myös hälytyssireeni siirtyi palokunnan hallintaan. Sitten syttyi tulipalo Buttenhoffin tontilla. Onni juoksi hakemaan hevosen laitumelta, sitten ruiskuvajaan, hevonen valjaisiin ja sitten palopaikalle kello kilkattaen me pojat ja tytöt perässä, kun sinne saavuttiin oli paikalla jo Helsingin palokunta ja saunan sammutus täydessä käynnissä. Todettiin että vähän hitaat pelit näin mutta saihan VPK käytännön harjoitusta.

Mika Waltari ja Suomen Filmiteollisuuden johtaja Toivo Särkkä olivat sattumalta tavanneet junassa, juoneet pullon viiniä ja päättäneet että kansan on saatava jotain hauskaa raskaan sodan jälkeen, ja sopineet että Waltari tekee elokuvakäsikirjoituksen, niin syntyi menestyselokuva Kulkurin valssi, josta suuri osa kuvattiin Herttoniemen kartanon maisemissa ja loppukohtaukset Degerön kartanossa. Herttoniemen kartano on ollut monen Särkän elokuvan, mm. Katariina ja Munkkiniemen kreivi, kuvauspaikkana, Särkkä itsehän asui Marjaniemessä.

Rahoittaakseen toimintaansa Tammelundin VPK rakensi tanssilavan keskeiselle paikalle Elannon takaiseen metsikköön. Paikka raivattiin ensin talkootyönä. Lava valmistui kesällä 1941, siitä tuli menestys. Omat tanssilavansa oli myös Degerössä ja Marjaniemessä, ja niiden välillä käytiin pientä kilpailuakin suosiosta. Ajan suosikki-iskelmiä olivat mm. Alexanders Ragtime Band, Lambetwalk, Tango Nocturno ja tietysti Georg Malmstenin tuotanto. Monia tansseja ei Tammelundin lavalla ehditty kuitenkaan pitää, kun alkoi YH, eli miehet kutsuttiin taas Ylimääräisiin kertausharjoituksiin.

Toinen maailmansota alkoi Juhannuksen alla. Seisoskelin kotipihallani aamuvarhaisella kun Helsingistä alkoi kuulua hälytyssireenien ääni ja hetken kuluttua myös ilmatorjuntatykkien tulituksen ja räjähtävien kranaattien äänet. Vähän ajan kuluttua huomasin korkealla lentävän koneen, jonka edessä räjähtelivät ilmatorjunnan ampumat kranaatit.
-Taas se on sitten alkanut, sota, tuumasin itsekseni, se ei tuntunut edes mitenkään yllättävältä. Menin, kuten monet muutkin koululaiset kesäksi töihin Poroviikin toisella puolella olevaan Rantalan puutarhaan. Meitä oli neljän pojan joukko, veljekset Leka ja Esko sekä Runar ja minä, joilla oli oikein oma kämppä Lekan ja Eskon isän kuolemanjohdosta keskeneräiseksi jääneen hirsisaunan kulmauksessa. Kämpässä oli lämpölähteenä veljesten asentama kamiina josta kulki peltinen savutorvi seinän läpi ulos joten siellä tarkeni hyvin talvipakkasellakin, täällä kokoonnuimme vapaa-aikoinamme.

Sotaleikit ovat aina kiehtoneet poikia joten ei ollut mikään ihme että meilläkin oli oikein oma tykki jonka Leka oli rakentanut, sen alustana olivat sukset joilla sitä oli helppo liikutella talvella maastossa. Ammuksina ja hylsyinä toimivat räjähteellä täytetyt sotilaskiväärin hylsyt. Tykkimme kanssa kävimme ammuskelemassa Vårdön saarta vastapäätä olevassa metsässä ja jäätyneellä Poroviikin lahdella. Kerran yritimme kämppämme nurkalla ampua alas variksia mutta kun hylsy tykinpiipussa räjähti, varikset muuttivat heti lentokurssinsa suuntaa ja olivat jo kaukana kun kranaatti räjahti ilmassa jättäen jälkeensä savuhattaran.

Me pojat kävimme silloin tällöin Helsingissä elokuvissa, Armas J. Pullan sotasankareista Ryhmystä ja Romppaisesta tehdyssä elokuvasa oli naiskomissaari Natalia Vengrovskana upea Kirsti Hurme, Korpraali Möttönen oli yksi ajan suosikeista. Sitä ihmettelimme että englantilainen elokuva Sumujen silta sai ensi-iltansa Suomessa ja tuli varsin suosituksikin, vaikka Englanti oli sotatilassa Suomen kanssa. Sotatilanteessa Suomen rintamalla oli alkanut asemasotavaihe ja monien muitten vanhempien miesten tavoin isänikin oli kotiutettu ja päässyt näin ollen takaisin työhönsä.

Tuli kevät 1943 ja koulu loppui, sain mielestäni ihan kohtuullisen todistuksen. Muutimme asumaan Tiiliruukinlahden pohjukkaan sen itärannalle lähelle Degerön kanavaa, talo oli keltaiseksi maalattu ja yksikerroksinen. Sen vieressä oli sileä loivasti kohoava kallio jolla oli isohko leikkimökki. Maa rannan puolella oli ruohikkoista joten siihen saatiin helposti tehtyä kasvimaa. Myöskin vene saatiin omaan rantaan joten kalastamaan lähtö oli nyt helppoa, kalastuksella hankki moni perhe ruoan lisuketta koska elintarvikkeista oli suuri pula.

Degerön kanavan ranta oli myös suosittu onkimispaikka, siitä sai suuria, komeita ahvenia. Kanavan rannan suurten petäjien oksilla saattoi usein nähdä suurikokoisia huuhkajia istumassa. Kahvila joka oli aikaisemmin sijainnut Tammelundin laiturin lähellä oli muuttanut kanavan suulle Tammelundin puoleiselle rannalle. Kanvan ylitse kulki kapea teräksestä ja puusta rakennettu silta joka oli heikossa kunnossa. Tätä kautta kävin usein kaupungissa koska matka bussipysäkille oli lyhyempi.

Syksyn tultua hankkiuduin Helsinkiin töihin asiapojaksi, tsuppariksi, sähköalan tukkuliikkeeseen, samalla opiskelin sähköalaa ammattikoulun iltalinjalla. Oletan että Helsingin ensimmäinen ns. runkolinja oli se joka hoiti liikennettä Helsingistä itään päin. Bussien lähtöpaikka joka oli ollut rautatieaseman kupeessa oli siirretty Kulosaareen bensiiniasemalle ensimmäiselle raitiovaunupysäkille kaupungista tultaessa joten tähän oli ensin tultava KB, Kulosaari Brändö ratikalla, täältä kulkivat useinkin ylikuormatut bussit Herttoniemen kautta mm. Marjaniemeen, Degeröön, Hevossalmeen ja Santahaminaan.

Muutaman kerran kävi niin että Kulosaaren vaunuun tuli muualle Helsingin itäsuuntaan, esim. Vallilaan matkustavia ja vaunu tuli täyteen niin että kaikki busseihin pyrkijät eivät mahtuneet mukaan jolloin muutama suuttunut mies asettui esteeksi ovelle ja sanoi että ajetaan nyt sitten koko rahalla Kulosaareen asti.

Istuimme iltaa kämpällämme Leka, Esko, Ragnar ja minä, ulkona oli jo pimeää, kaminassa paloi tuli, pieni huone tuli pian liiankin lämpimäksi, Runar raotti ovea ja sanoi:
-Mikähän meteli se on mahtaako tulla hälytys. Kuuntelimme, melu ja pauke koveni, siihen sekoittui hälytyssireenien ja lentokoneiden äänet, samassa kuului kova pamaus, heittäydyimme alas kämpän lattialle. Saunarakennus huojui ja tärisi. Jyrähdyksiä tuli monta peräkkäin ja pyrimme niin matalaksi kuin suinkin oli mahdollista. Tärinä ja pauke lähistöllä lakkasi mutta jatkui kauempana. Nousimme ylös.
- Eipäs ole ennen maihin mentykään koko sodan aikana, sanoi Esko, mutta nyt olikin lähellä.
- Ne tuli ihan lähelle Poroviikiin, arvioi Leka. Eikä ne ollu mitään pikkupommeja.

Siirryimme ulos. Ulkona oli valoisaa sillä laskuvarjot joista riippui valopanos valaisivat tienoota. Niitä oli useita näkyvissä yhtäaikaa ja ne valuivat hiljaa alaspäin. Taivaalla näkyi vieri vieressä savuhattaroita ja niitä tuli lisää ilmatorjunnan ampuessa jatkuvasti. Ilmatorjunnan ampumista kranaateista tipahteli ilkeästi surisevia sirpaleita maastoon. Jylinään tuli taukoja se lakkasi hetkeksi kokonaan. Lähdin kotiin. Koko taivaanranta Helsingin suunnassa loimotti punaisena johon sekoittui välillä keltaisia ja valkoisia välähdyksiä.

Tulin kotiin jossa kaikki olivat valveilla. Mietimme pitäisikö mennä suojaan lähitalon kellariin, päätettiin kuitenkin pysyä kotona sillä talojen kellarit kävivät ainoastaan sirpalesuojasta. Yritettiin nukkua vähän, makuulle käytiin vaatteet päällä ja kengät jalassa. Nukahdin ja kun aamulla heräsin olivat isäni ja äitini tehneet päätöksensä: nuorimmat lapset Irmeli ja Kari lähetettäisiin Ruotsiin mikäli mahdollista. Äitini kävi jonottamassa heille paikkaa läpi yön mutta sitä ei saatu.

Toinen suurpommitus alkoi 16. Helmikuuta 1944. Olimme koko perhe kotona kun hyökkäys alkoi. Tällä kertaa pommeja putosi lähemmäksi kuin edellisellä kerralla ja hyökkäys tuntui muutenkin kaikin puolin kovemmalta. Tulipaloja oli monella suunnalla. Valopommit valaisivat maisemaa laskeutuessaan alaspäin laskuvarjojen varassa ja muutama niistä takertui kiinni Degerön kanavan varressa olevien puiden oksiin, seurasimme tilannetta talon edustalta ja eteisen lasikuistilta. Hetken tuntui että oma kotimme oli vaarassa ja siirryimme ulos metsikön suojaan, mutta palasimme kotiin kun ulkona oli kylmä ja ilmatorjunnan kranaattien putoavista sirpaleistakin oli vaaransa. Isä laittoi pimennysverhojen taakse sisäpuolelle vielä huovat jotta mahdolliset sirpaleet eivät iskeytyisi täydellä voimalla sisälle. Patjat nostettiin keskelle huonetta ja me lapset kävimme niille nukkumaan. Vanhemmat jäivät istumaan valveille. Tunsin olevani jotenkin ahtaalla, makasin vatsallani. Yritin liikuttaa käsiäni ja jalkojani, ne tuntuivat olevan jotenkin kiinni, vasempaan reiteen sattui kovasti. Luulin näkeväni painajaisunta. - No, ehkä tästä kohta heräisi, arvelin ja tuntui että nukahdin uudestaan. Aikaa kului, taas sama kipu. - Eikö tämä uni jo lopu? Tila vaihteli unen ja valveen rajamailla, kipu jalassa kävi kovemmaksi, valitin ääneen ja taas tuli tajuttomuus.

Kun tajunta taas palasi jalkaan sattui vielä kovempaa. Äkkiä kuulin isäni äänen:
-Risto.
- Mitä? vastasin.
- Tuli pommi. Pääsetkö sinä liikkumaan?
- Kyllä minä vähän. Yritin liikkua mutta tuska oli oli viedä tajunnan.
- Anna olla, sanoi isä. Huudetaan yhdessä, ylhäältä kuuluu liikettä.
Huusimme, mutta ylhäältä ei kuulunut enää mitään. Menetin taas tajuntani ja kun se jälleen palasi kuulin miesten puhetta ja sitten alkoi kuulua kaivamisen ääniä kun lapiot iskeytyivät maahan. Hetken päästä joku sanoi:
- Tähän tarvitaan saha, on niin iso hirsi selän päällä.
Kadotin taas tajuntani, kun se taas palasi kuulin rusauksen kun katkaistu hirsi siirrettiin sivuun. Huomasin että sain jo pääni liikkumaan, käänsin sitä ja näin ensin rivin saappaita ylhäällä kuopan reunalla, jonka pohjalla makasin. Oli vielä hämärää ja joku tuikkasi taskulampulla silmiini. Muutama mies tuli monttuun jossa makasin ja alkoi kääntää minua selälleni jolloin kipu kävi sietämättömäksi ja tajuttomuus armahti minut jälleen.

Tulin tajuihini kun minut oli saatu talon rauniosta ylös ja kuulin isäni äänen:
- Me ollaan sitten enää kahdestaan jäljellä koko perheestä, kaikki muut ovat kuolleet.
Minut nostettiin viltin päälle ja lähdettiin kantamaan. Vasempaan jalkaan sattui ja kadotin tajuntani kantomatkan aikana useita kertoja. Meidät vietiin Aaltosen talon pihaan josta ambulanssilla ensin Helsinkiin Kirurgiseen sairaalaan ja sieltä Sotasairaala Tilkan Käpylän kunnalliskodin alueella olevaan sotasairaalan osastoon jossa haavoittunut jalkani, pomminsirpale oli lävistänyt reiden katkaisten reisiluun, välittömästi leikattiin ja laitettiin piikkivetoon. Isäni oli haavoittunut pomminsirpaleesta hartiaseutuun ja kylkiluita oli mennyt poikki. Omaisteni hautajaisiin en voinut osallistua, olin täysin petipotilas, vasta kesän tultua pääsin kainalosauvoilla jalkeille. Sotasairaala oli mielestäni paras mahdollinen hoitopaikka minulle ja isälleni. Hoito oli hyvää, asiansa osaava henkilökunta ja hyvä, reipas henki koko talossa jonka nuorin potilas olin.

Isä toipui kohtalaisen nopeasti tyydyttävään kuntoon, pääsi
pois sairaalasta, sai hankituksi asunnon Helsingistä ja pääsi palaamaan työhön. Minä pääsin jalkeille ja matkustin Ruotsiin toipumaan, ensin Tukholmaan ja sen jälkeen syksyllä Etelä-Ruotsiin jossa jalastani jouduttiin leikkaamaan vielä pois märkivä luunsirpale. Takaisin Suomeen pääsin 1945 kesäkuussa Juhannuksen jälkeen jolloin vasta pääsin tapaamaan vanhat kaverini ja näkemään kotini rauniot Tammelundissa.

Risto Karukorpi