K.E.

Laajasalon kirjaston 25-vuotisjuhlan kirjoituskilpailu

Nimimerkin K.E. teksti

Olen paljasjalkainen laajasalolainen tai oikeastaan tullisaarelainen. Synnyin tasan vuoden ennen talvisodan syttymistä. Perheemme muodostui isästä ja äidistä sekä minua kuusi vuotta vanhemmasta veljestä.

Kertomukseni kertoo helmikuun 1944 tapahtumista viisivuotiaan pojan näkökulmasta. Isä oli siihen aikaan vuokrannut Turholman kartanon maat. Yhtiökumppaninsa kanssa hän harjoitti maanviljelyä, lähinnä puutarhaviljelyä. Tuotteet menivät hyvin kaupaksi Helsingissä, minne mentiin kolme-neljä kertaa viikossa myymään satoaikana. Asuimme aivan Yliskylänlahden rannan tuntumassa Tullisaaren puolella. Siellä oli kaksi punaiseksi maalattua taloa ja ylempänä mäen päällä Turholman kartanon muut rakennukset. Siellä oli kaksi asuintaloa, navetta, talli, kasvihuone, vajoja sekä viljamakasiini. Nykyisin kasvillisuuden osittain peittämänä näkyy talojen perustoja, viljamakasiini on ainoa pystyssä oleva talo muistuttamassa että täällä on asuttu ja eletty.

Sunnuntaina 6.2.1944 illalla meillä oli vieraita naapuritalosta, herra ja rouva Granat olivat tulleet kahville. Pojan silmissä he eivät olleet erityisen mielenkiintoisia vieraita, koska heillä ei ollut lapsia. Kahvin juonti ja seurustelu oli päässyt hyvin alkuun ja ulkona oli jo pimeää, kun ilmahälytyssireenit alkoivat ulvoa. Se ääni on nouseva karmean läpitunkeva. Siitä äänestä en ole päässyt, aina kun kuulen sen tai vastaavan, kulkevat kylmät väreet pitkin kehoani. Tämä hälytys annettiin, olen myöhemmin lukenut, kello 18.51. Vähän sen jälkeen alkoi ilmatorjunta ampua, oli kuin ukkonen olisi jylissyt. Myös pommikoneiden moottorin jylinä lähestyi. Meillä ei ollut minkäänlaista pommisuojaa. Oli vain oltava siinä talon sisällä ja toivottava parasta. En kuitenkaan muista että olisin ollut erityisen peloissani, johtuen varmaan siitä että vanhemmat olivat hyvin rauhallisia. Sähkövalot alkoivat vilkkua ja lopulta ne sammuivat. Herra Granat komensi meidät alas lattialle. Ei saanut olla lähellä ikkunoita, mutta piti olla hellan ja leivinuunin lähellä koska ne olivat kivestä ja antoivat jonkinlaisen suojan. Siinä me sitten konttasimme ympäri pimeässä, tykkien jylistessä ympärillä ja valopommien valaistessa tienoota, tunkien verhojen raoista sisään huoneistoon. Pommeja ei tullut lähelle, ja silloin äitini alkoi nauraa ja nousi ylös sanoen että kyllä se pommi tavoittaa, jos on tarkoitus vaikka kuinka kontataan. Mielestäni ensimmäinen pommitus ei ollut Tullisaaren kohdalla niin ankara, pommeja ei tullut lähelle. Loppuyön leikin veljeni kanssa, hän teki kynttilöiden steariinista erilaisia eläinhahmoja.

Kaitalahdessa oli tullut osumia. Veljeni, joka silloin oli yksitoistavuotias ja siinä iässä että ehti joka paikkaan, tuli aamupäivällä kotiin hiljaisena ja kalpeana. Hän oli ystävänsä kanssa ehtinyt Kaitalahteen jo aamulla ja siellä hän oli nähnyt kun osuman saaneen talon asukkaita oli siivottu pois. Kävin itse ihmettelemässä valtavaa pommikuoppaa keskellä päätietä, suunnilleen numero 17 kohdalla.

Kymmenen päivää myöhemmin eli 16. helmikuuta hälytys tuli myöhemmin koska olin jo nukkumassa. Silloin meille oli tehty sirpalesuoja vanhan navetan kellariin. Navetan lattia oli valettu betonista ja se antoi jonkinlaisen suojan. Navetta sijaitsi siinä missä alamäki kohti Killingholmaa alkaa ja siellä näkyy vielä osia kivijalasta. Muistan aina kun isäni kantoi minut vilttiin käärittynä noin viisikymmentä metriä suojaan. Valoheittimien valokeilat risteilivät taivaalla. Suoja oli tietysti kylmä ja vain yhden myrskylyhdyn valaisema. Olimme siellä Granatin pariskunnan sekä isän yhtiökumppanin Landenin pariskunnan kanssa. Tämä hyökkäys oli raju, kuulin yli ilmatorjuntatykkien ammunnan ensimmäistä kertaa pommien ujelluksen, hiljainen vihellys joka kasvaa ujellukseksi ja loppuu räjähdykseen. Seuraavana aamuna Yliskylänlahdenjää oli rikottu isoilla reijillä. Ne alkoivat Laajasalon puolella ja loppuivat aivan meidän rannan viereen. Joskus on mieleeni tullut, että jos venäläinen pommikone olisi aloittanut pommituksen sekunnin myöhemmin pommit olisivat tippuneet keskelle talorykelmää.

Tämän jälkeen vanhempani päättivät lähettää meidät lapset maalle. Meillä oli äidin puolelta sukulaisia Sipoossa, äitini setä oli töissä Savijärven kartanossa ja sinne me menimme sotaa pakoon. Muistan että lähdimme kävelemällä jään yli Kulosaareen, mistä jatkoimme raitiovaunulla keskustaan. Rautatieasema oli täynnä ihmisiä jotka pyrkivät pois kaupungista. Juna oli vielä täydempi, ihmiset seisoivat käytävillä ja joka paikka oli täynnä matkalaukkuja ja muuta tavaraa. Me saimme, kiitos ystävällisten ihmisten, yhden istumapaikan. Siinä me veljeni kanssa istuimme sylikkäin aina Nikkilään asti, missä jäimme pois. Tämä lyhyt matka kesti iäisyyden koska juna oli pitkä ja raskaasti kuormattu ja kulki siksi erittäin hitaasti.

Helsingin viimeiset pommitukset sattuivat taas kymmenen päivää myöhemmin eli 26.-27. helmikuuta. Silloin seisoimme pihamaalla katsomassa kuinka eteläinen taivas oli valaistu punaisella ja muilla valoilla ja kaukainen jylinä kantautui korviimme. Näky oli jollain tavalla julman juhlallinen, mutta se tunne katosi kun veljeni sanoi "Mutta äiti ja isä ovat siellä."

K.E.