Tyttö kanavasillalta

Lapsuutta Laajasalossa

Perheeni muutti Laajasaloon ollessani kansakoulun toisella luokalla. Nyt asuin siis minäkin alueella, jota aikuiset kutsuivat hienosti Helsingin "liitosalueeksi".

Laajasalon Yliskylä oli 50-luvun puolivälissä melko hiljaista seutua, jonka läpi kulki yksi ainoa asfaltoitu tie. Päätien varrella oli kaksi kauppaa, Elanto ja Varuboden, sekä muistaakseni posti. Elokuvateatteri Bio Degerö sijaitsi hieman syrjemmällä. Koulua minun oli käytävä Herttoniemessä.

isä oli vuokrannut asunnon Kanavamäestä. Muuttokuormalla oli vaikeuksia päästä kapeaa, kuoppaista ja mutkassa jyrkkenevää tietä ylös. Asuntomme, kaksi huonetta, keittiö ja parveke, oli vanhan puuhuvilan yläkerrassa. Talo oli päässyt ränsistymään, eikä siinä ollut muita mukavuuksia kuin sähkö ja briketeillä lämmitettävät kamiinat. Minusta se oli silti linnamaisen komea seisoessaan valkoisen terassin reunustamana korkean kallion laella ja katsoessaan kohti välkehtivää Tiiliruukinlahtea. Valoisina kesäiltoina, kun odottelin unta, kuuntelin lahdelta kantautuvaa veneitten putputusta: put-put-put-put. Se kummasti rauhoitti mielen ja nukutti pienen tytön.

Suurin harminaiheeni oli, että lähistöllä asui kovin vähän lapsia, minun ikäisiäni ei lainkaan. Totuin leikkimään itseäni vähintään kolme vuotta nuorempien kanssa. Kun itse on kahdeksan ja osaa jo lukea, viisivuotias tuntuu kieltämättä hieman lapselliselta. Mistä johtunee, mutta noista ajoista alkaen tähän päivään asti olen tuntenut itseni jollakin tavalla vanhaksi.

Kaksi ensimmäistä kesää olivat melko yksinäisiä, talvella kavereita oli vähän enemmän. Ensimmäisenä kesänä sain lohdutukseksi kissanpennun, joka tosin katosi syksyn tullen. Toisena kesänä minulla riitti puuhaa talvella syntyneen pikkusiskon hoitamisessa. Leila-vauva tottui vauhtiin vanhanaikaisissa vanerisissa lastenvaunuissa, kun hurjastelin pitkin laajan tontin hiekkakäytäviä.

Kolmantena kesänä lapsenhoito ei enää kiinnostanut yhtä paljon, sillä löysin uusia kavereita Humalniementieltä. Sisaruksista vanhempi saattoi olla nimeltään Arja, nuorempaa voisin kutsua vaikka Sirkaksi. Siis polkupyörän selkään ja Arjaa ja Sirkkaa hakemaan. Satoi tai paistoi, meillä oli aina sama suunta: pyöräletkana pellon laitaa; sitten vasemmalle peltojen halki kohti jyrkänjyrkkää Ilomäkeä, jossa sai talvella hurjaa kyytiä; mäen juurella käännös oikeaan ja lisää kavereita mukaan; viimein mäntymetsään, jonka neulaspolulla pyörät suhahtivat eteenpäin kuin nuolet - kunnes sininen vesi alkoi kimmeltää puiden lomasta ja tupsahdimme uimarannan hiekalle.

Sisarukset kanavasillalla syksyllä 1956.

Asuimme Laajasalossa vajaat kolme vuotta. Kun olimme muuttaneet varsinaiseen kivi-Helsinkiin Aleksis Kiven kadulle, äitini kysyi minulta, mikä uudessa kodissa oli paremmin kuin vanhassa. Vastasin epäröimättä: sisävessa. Illalla nukkumaan käytäessä jostakin kuului tuttu ääni: put-put-put-put. Pian sen aiheuttaja selvisi: Kansan Uutisten painotalo sijaitsi samassa korttelissa. Ääni, joka lienee muita häirinnyt, kuljetti minut suljetuin silmin Laajasalon kesäöihin ja tuuditti rauhalliseen uneen.

Tyttö kanavasillalta