Koillis-Helsingin asukkaana puolensataa vuotta.

Olin muuttunut puistolalaiseksi v.-50 avioliiton kautta. Kylämme oli silloin jonkinlainen väliinputoaja. Se oli muutamia aikoja sitten siirtynyt Helsingin maalaiskunnan hallinnasta Helsingin kaupungin alueeksi. Mutta, oliko se kaupunkia -eipä todellakaan -pikemminkin tiheänpuoleinen maalaiskylä ilman suuria vainioita. Puita ja varsinkin pensasaitoja oli runsaasti tonttien rajoilla. Helsingin läsnäoloa ei huomannut eikä kaupunki tehnyt kylämme hyväksi juuri mitään. Olivathan keskustan kärsimät sotavahingot tietenkin etusijalla. Tämä ei elämäämme häirinnyt. Junalla pääsi keskustaan ja olihan muutamia linja-autovuorajakin.

Asunnot olivat puurakenteisia ns. kirvesmiestyylisiä huviloita" kuten niitä silloin kutsuttiin. Yleisin talotyyppi oli puolitoistakerroksinen. Tällainen oli myös mieheni koti, jossa sitten asuimme tosin vähän ahtaasti, mutta hyvässä sovussa. Mukavuuksia oli vain sähkö ja sekin katkeili usein. Sen jakelusta huolehti Malmin sähkölaitos. Vasta myöhemmin Helsinki lunasti osakkeet ja sähkön jakelu parani.

Sota oli opettanut meidät tyytymään vähään. Ruokaa sentään jo sai ilman säännöstelyä - vain kahvi oli vielä kortilla.

Omilta tonteilta saatiin myös suuhunpantavaa. Monilla oli perunamaa ja varsinkin marjapensaita ja omenapuita hoidettiin. Marjat hillottiin ja omenat käärittiin paperiin ja varastoitiin yleensä vintille talven varaksi. Halla tuppasi hätyyttelemään ja sitä torjuttiin pitämällä nuotiota yli yön puutarhassa. Lähialueella oli myös puutarhayrittäjiä, jotka aamuisin veivät kottikärryillä tuotteitaan asemalle ja sitten junalla keskustaan ja torille myyntiin.

Eläimiäkin jotkut pitivät. Kanoja oli kotitarpeiksi ja olipa eräässä perheessä aasikin, jolla omistaja joskus ajeli. Kylän halkokauppias omisti hevosen, jolla polttopuut kuljetettiin ostajille. Samainen hevonen tuli minulle tutuksi, kun isäntä laidunsi sitä vieressä olevalla tyhjällä tontilla kesäisin. Minä annoin joskus pollelle kuivia leipäpaloja ja se puolestaan jätti laitumelle omat kakkaransa, joita sitten keräilin marjapensaiden höysteeksi. Tämän tempun keksi myöhemmin toisetkin.

Perheeseemme syntyi poika v.-52 ja jäin kotiin häntä hoitamaan. Muuta vaihtoehtoa ei silloin juuri ollut. Ei ollut päiväkotia tai tarhaa. lastenneuvola sentään jo toimi. Siellä ei kovin usein tarvinnut käydä. Lapsen pituutta ja painoa tarkkailtiin ja rokotukset annettiin, eipä paljon muuta.

Kylässämme asui onneksi lastenlääkäri, jonka tunsimme ja joka muiden kyläläisten tapaan oli ystävällinen ja auttavainen, tuli kotiinkin tarvittaessa. Eivät lapset silloin yhtenään sairastaneet korvatulehduksia, mutta aina jotain kremppaa sentään oli.

Naapuriystävällisyys--oli muutenkin sen ajan parhaita piirteitä. Saattoi mennä vaikka kottikärryjä lainaamaan. Aina oli jotain painavaa tuotava kaupasta esim. sementtisäkki. Autoa ei silloin kellään ollut.

Polkupyörän päällä kuljetettiin lautoja remonttia varten. Lautakauppa oli vanhassa hiekkakuopassa lähellä nykyistä Heikinlaaksoa.

Ongelmana olivat sen aikaiset tiet. Ne olivat kapeita ja kuoppaisia hiekkateitä. Jos auto sattui kohdalle oli parasta odottaa, että se ehti ohi.

Sitten saatiin Helsinkiin olympialaiset. Se oli suuri ihme ja ilo sodasta toipuvalle Suomelle. Olimme perheeni kanssa mukana täysillä siinä riemussa. Se vain jännitti selviääkö Helsinki kunnialla kaikista järjestelyistä.

Saimme hankittua kaksi pääsylippuakin stadionille - vaikkei mihinkään suureen mittelöön, niin mukaan kuitenkin. Se mukanaolon tunne oli jo niin suuri, että ei minuakaan haitannut vaikka istuin stadionilla rankassa sateessa katsomassa naisten joukkuevoimistelua. Siinä oli sitä "suuren urheilujuhlan tuntua" (Tiilikaista lainatakseni).

Ei ollut televisiota, joka olisi tuonut kisat kotiin. Radiota kuunneltiin ahkerasti. Emil Zatopek oli suurin puheenaihe. Hänen kuulu irvistyksensä ihmetytti, mutta voittoon se vain vei. Mielestäni Suomi sai mitaleita ihan hienosti vaikka yleisurheilussa saatiin vain yksi pronssi keihäässä.

Elämä kylässämme jatkui kisojen jälkeenkin entiseen malliin. Töitä tehtiin paljon jo siksikin, että asunnot olivat ränsistyneet. Sodan aikana ei saanut edes nauloja ilman lupaa, että olisi voinut korjata paikkoja.

Niinpä mekin rupesimme kohentamaan asumismukavuuttamme ja saimme vähitellen vanhaan taloomme vesijohdon omasta kaivosta ja jopa keskuslämmityksen. Oli juhlaa, kun sai purkaa vanhat uunit sisältä.

Eräs naapurimme oli ahkerasti auttamassa keskuslämmityksen rakentamisessa. Hän auttoi ruokapalkalla. Olin saanut kotoani maalta ison palvatun siankinkun ja sehän maistui myös naapurille. Työ tehtiin iltaisin - päivätöiden jälkeen.

Kaupunki rupesi kohentamaan terveydenhoitopuolta. Kyläämme saatiin oma kunnallinen aluelääkäri. Hän toimi varsin vaatimattomassa vanhassa puuhuvilassa, jossa olivat selkä lääkärin vastaanotto että asunto. Talo on vieläkin jäljellä ja asuntokäytössä - tosin muunlaisessa.

50-luvulla asukkaiden kesken perustettiin oma SPR:n osasto. Sen alullepanijana oli eräs liikemiespariskunta. Hyvä osasto siitä saatiinkin. Siinä toimittiin ahkerasti ja kerättiin rahaa. Jäsenten toimesta rakennettiin kansakoulun alueelle pienoisgolfrata. Muistan miten peliratojen pohjiin vietiin jopa koksia täytteeksi. Talkootyönä sitä sitten pyöritettiin ja kukin vuorollaan istui kioskissa ja möi pelivuoroja ja karkkeja ym. SPR sai tuloja ihan mukavasti.

Vuosikymmenen lopussa ruvettiin rakentamaan kyläämme kirkkoa. Silloin tunsin entisenä maalaistyttönä hienoista iloa siitä, että meistä tulisi nyt kirkonkyläläisiä.

Kirkko valmistuikin nopeasti. Vihkiäiset pidettiin 9.10.60. Avajaisissa oli kaiketi koko kylän väki. Läsnä oli. myös presidentti Kekkonen. Siitä on jäänyt hupaisa muisto. Kun juhlamenojen päätyttyä poistuimme kirkosta, satuimme poikani kanssa juuri siihen paikkaan missä presidentin auto odotti ovet auki. Kuiskasin pojan korvaan, katso nyt tarkasti kun näet presidentin näin läheltä, että muistat hänet vielä isonakin. No, auto lähti ja poikani tokaisi, että presidentillä oli oma jarru takapenkin edessä. Ei hän miestä ollut katsonutkaan.

Samoihin aikoihin kylämme sai oman pankin, PYP:n. Se tuntui nostavan paikkakunnan statusta. Laskut voitiin silloin maksaa ilman pankkiakin suurimmaksi osaksi. Palkatkin saatiin käteen työnantajalta. Perheeni kohdalla taisi lapsilisä olla ensimmäinen pankkisuhteemme. Eihän rahat juuri sinne joutaneet, kun vain yksi tienasi.

Alkoi vähitellen varsinainen rakentamisen kausi. Kaupunki lisäsi kunnallistekniikkaa rakentamalla oikean vesijohdon Tattarisuon lähteiltä. Tätä vauhditti uusi kansakoulun lisärakennus, joka valmistui 60-luvun puolivälissä. Vesijohtoon liitettiin useissa sen varrelle sattuneissa taloissa myös meillä. Ympäristö oli siihen aikaan kovassa myllerryksessä. Savea oli kasoittain ja sitä ajettiin pois ja santaa tilalle. Lisäksi koko vesijohtomontun reunat piti tukea lankuilla sortuman estämiseksi. Se kysyi asukkaitten hermoja, kun ainoa tie oli pelkkänä liejuna pitkiä aikoja.

Talojen uudisrakentaminen vilkastui 60-luvulta lähtien. Etupäässä rakennettiin omakotitaloja kuten omammekin, jonka rakensimme silloin. Oli tullut aika ajatella vähän asumis- mukavuutta ja lasten kasvaessa myös tilaa tarvittiin lisää. Lainoja ei silloin saanut helpolla, joten oli vain säästettävä ja tehtävä itse mahdollisimman paljon.

Lähiympäristössä asui paljon rakennustyön ammattilaisia ja he olivat hyvin valmiita tulemaan lisäansion vuoksi yli- töihin. Heillä oli melkein kaikilla myös oma talo, jota oli joko kohennettava tai peräti tehtävä uusi. Rakennustöitä tehtiin paljon käsivoimin koska koneita ei vielä ollut joka pojan saatavilla. Talojen sementtipohjavaluihin kärrättiin sementtilaastit laastikärryillä. Valmista betonia toki sai jo autosta.

Minä olin nyt myös töissä koska lisätuloja tarvittiin. Sain toimen huoltovirastosta Helsinginkadulta. Olin siellä korvausten perijänä. Siihen aikaan kun vielä lapsiltakin velottiin esim. vanhempien hoitokuluja takaisin. Muutenkin tehtiin paljon perimispäätöksiä avustuksia annettaessa. Työn epäkiitollisesta luonteesta huolimatta pidin siitä. Vasta tämän työni kautta tulin tuntemaan täysin erilaisen elämän- piirin - mistä en aikaisemmin ollut tiennyt mitään.

Alussa tuntui kyllä vaikealta ja huomasin aika nopeasti, että asioita ei voi ottaa kovin henkilökohtaisesti. Jotenkin siihen sitten tottui ja suuri ansio siitä kuuluu silloisille työtovereilleni. Osastollamme oli yllättävän hyvä ilmapiiri. Loppujen lopuksi viihdyin samalla osastolla aina eläkeikääni asti. Sain työkavereista hyviä ystäviäkin. Joidenkin kanssa olen edelleen yhteyksissä.

70-luvulla puhutti Malmin lentokentän melu. Koneita lisääntyi vuosi vuodelta ja mitä kauniimpi kesäpäivä sitä enemmän nousuja ja laskuja. Erityisesti laskuvarjoharjoituksia tehtiin paljon. Sattuipa kerran ns. "läheltä piti" tapaus, kun yksi pilotti tipahti varjoineen meidän katollemme. Se ei liene ollut ihan suunniteltua, mutta onneksi hän ei loukkaantunut.

Asuntorakentaminen kiihtyi vielä 80-luvullakin. Välillä tuntui, että koko ympäristö oli pelkkää rakennustyömaata. Nyt jylläsivät koneet. Nostureita ja kaivinkoneita vyöryi kaikkiin suuntiin päivittäin. Suuret rekka-autot toivat kokonaisia huoneiston puolikkaita paketteina työmaalle. Paalutuskoneiden jyske kuului melkein jatkuvasti ikään kuin ne olisivat tahdittaneet muuta työtä. Nyt valmistui etupäässä rivi- ja paritaloja.

Ympäristön ilme muuttui. Vanhat kuusiaidat ja perunamaat katosivat ja tilalle tuli puuaitoja ja pieniä Patioita. Tämä tiesi myös asukkaitten rajua lisääntymistä. Varsinkin nuoria lapsiperheitä tuli paljon. Ikärakenne muuttui. Entisaikaiset naapurisuhteet ovat tämän myötä muuttuneet. Enää tuskin rajanaapurin n imeäkään tiedetään. Toki muut sosiaaliset asiat ovat parantuneet. On esim. toimivat lasten- tarha- ja päiväkodit.

Lama jakaisi meidänkin ympäristöstämme rajusti palveluja. Katosi pankki, posti ja jokunen kauppa. Ikäihmistä tämä ei ilahduta.

Kiitostakin on sanottava, sillä meillä on mm hyvienhoidettu terveyskeskus, joka pienin resurssein palvelee kiitettävästi. Samaa voi sanoa kirjastosta ja julkisesta liikenteestä.

Nyt olo tuntuu jo kaupunkimaiseltakin, kun vihdoin vii- me vuosikymmenellä saatiin kohtuullisen mukavasti jalkakäytäviä ja muita kevyenliikenteen reittejä.

Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen ympäristöön nähden. Uusi vuosituhat on alkanut ja se tuo uudet haasteet tullessaan.

Taija Sairio

(Tämä kirjoitus tuli toiseksi Helsingin olympialaisista millenniumiin -kirjoituskilpailussa)