Fordilla Fastböleen

Puistolan Heikinlaaksossa oli omakoti-tontteja myytävänä. Lassila& Tikanoja OY oli paloitellut omistamansa alueen yhdeksään tonttiin - Jokainen tontti oli noin 1600 neliötä. Alue oli silloisen Puistotien ( Ylermintie ) varrella. Tonteista kolme rajoittui tähän heikkokuntoiseen tiehen. Kartassa oli muihin tontteihin vain tien paikat merkitty. Vanhempieni valitsemaan taainmaiseen maapalaan tuli tienkaava vain tontin kulmaan. Maapohja oli kuivaa, itään päin viettävää rinnettä. Kiviä oli paljon, mutta julkikalliota ei näkynyt. Sen sijaan alue kasvoi sankkaa, tukevaa kuusipuuta. Tulevan työväentalon palstaksi tuli vinosti vastapäätä oleva pala. Melkoisesti siinäkin oli puita, huolimatta pehmeästä pohjasta.

Tapahtumat saivat alkunsa vuoden 1927 syksyllä. Olimme tulleet mainitulla Fordilla katsomaan ilmoitettuja myynnissä olevia tontteja. Kauppa tehtiin. Vanhemmillani oli nipin napin maksaa käsiraha kaupasta. Auto myytiin ensimmäistä maksuerää varten. Isäni oli ammatiltaan kirvesmies. Silloin, niin kuin aina, velloivat pula-ajat ja nousukaudet. Rakentaminen senaikaisin menetelmin, rajoittivat työntekoa talvella. Rakentajat "huilasivat" silloin. Mitään työttömyyskorvauksia, tai muita avustuksia ei saatu. Toimeentulo oli epävarmaa. Siksi isäni oli kokeillut " pirssisuharina" oloa. Ei siitä leipä levennyt senkään vertaa. Kun katsoo tuota kuvaa H:gin Rautatientorilla, niin voi arvata että ei talvella kukaan huvimatkoja ajellut. Tuskin tuo "sufletti" ylösnostettunakaan paljon lämmitti ...

Välittömästi muutimme Oulunkylästä Puistolaan. Ensimmäinen asuntomme oli ns. Suutasi Laakson talossa vanha Puistolantie 14 kohdalla. Oikaistakoon tässä eräs asia ; talo oli Laakson. Suutari joka siinä työskenteli oli nimeltään Rautio. Hyvä suutari olikin! Myöhemmin saimme lähempää tulevaa kotiamme vaatimattoman asunnon. Alkoi sitten se valtava puidenkaato. Samanaikaisesti alueella. koko Heikinlaaksossa oli meneillään useiden omakotirakentajien kodin - pystytys. Justeerisahojen jyrsintä kuului ympäristössä. Sahan kummassakin päässä täytyi olla vahva ja taitava mies. Meitä oli äidin lisäksi vain kaksi pientä tyttöä. Jostain isä sai aina kaverin. Vastavuoroin sitten autettiin taas tarvitsevaa

Alueen väestö oli siihen aikaan yleensä työväestöä. Erikoisesti rakennusmiehiä eri aloilta. Rakentaminen oli silloin käsityötä. Ensin kaadettiin puut. Hevospelillä rungot vedettiin Håkansbölen sahalle. Aikanaan hevonen toi ne lautoina takaisin. Tiet olivat huonoja, ei se helppoa ollut hevosellekaan. Hevosmies Huupponen, joka näitä ajoja suoritti, asui mainitsemani Laakson talon vieressä. Nykyisin kaupungin omistaman tasakattotalon omisti aikanaan Asunmaa niminen perhe. Jonkin aikaa siinä tohtori Dahlström piti vastaanottoaan. Siinä tontilla asui hevosmies Huupponen. Pieni mökki kirkon aitaa vasten nojaamassa on niiltä ajoin. Tulevan työväentalon kuusien karsitut oksat, talkoomiehet upottivat viereisen Puistotien pohjaan, joka oli niin upottavaa ja pehmeää. Siellä ovat havut ja paikalla on nykyään autojen parkkipaikka.

Seuratessani tämän päivän rakentamista sähkön ja suurien koneiden avulla. Ihmettelen sitä tarmoa ja sitkeyttä, millä silloin rakennettiin asumukset käsin ja hartiavoimin. Perustukset kaivettiin lapiolla. Kivet ja kannot väännettiin rautakangen avulla. Isojen kivien lohkomiseen tarvittiin toki dynamiittia. Mahtavia kiviä oli meidänkin tontilla. Käsin k meislattiin'& ammuksille reikiä. Työtunteja ei laskettu. Rakennettiin niin pitkään kuin päivänvaloa riitti. Jossain vaiheessa tarvittiin aina miehistä apua tai eri alan taitajaa. Työllä se korvattiin kaverille. Saman aikaisesta useat miehet tekivät talkootöitä tulevan työväentalon hyväksi. Ei kotimme ollut valmis kun muutimme sinne. Keittiössä oli muurattu kaunis kaakeliliesi.., Kamarin puolella oli väliaikainen, erikoinen kamina. Sen täyttäminen tapahtui iltaisin pihalla. Sahanpurut painettiin tiukkaan, niin se paloi aamuun asti. Puutteellista oli monin tavoin. Oli kuitenkin helpompi jatkaa kodin rakentelua.

Lapsena en varmaan ymmärtänyt että äidinkään osa ollut helppo. Kuten sanottu, ansiotyöt rakennusalalla olivat usein lyhytaikaisia, "pätkätöitä". Oli saatu yksityistä pankinlainaa. Ei silloin olut mitään aravia eikä muita tukia. Korot ja lyhennykset pakkiin oli maksettava jouluksi ja juhannukseksi. Se raha täyttyi löytyä, tai mökki meni "vasaran alle". Näinhän tapahtui monelle rakentajalle siihen aikaan.

Meitä oli nelihenkinen perhe. Aina äidillä oli meille ruokaa. Vaatimatonta, mutta nälkää ei tarvinnut nähdä. Paljosta sai kieltäytyä. Äiti ompeli meille kaikki vaatteet. Äiti marjasti ja sienesti laajalti ympäristössä. Usein me lapset olimme mukana. Saimme havainnollisesti kotiseutu- ja ympäristöoppia. Tosin sienestysaikaan olimme Oulussa. Kasvimaaksi aijottu tontin toinen puoli oli vielä jykevien kuusenkantojen vallassa. Niissäkin oli ajallaan sitten mahtava urakka kun se kaikki raivattiin hartiavoimin ja käsin ...

Uudisasukkaat ymmärsivät, että kylässä tarvittiin muutakin kuin asunto. Kokoonnuttiin pohdiskelemaan. Perustettiin Henriksdalin sähköosuuskunta, Heikinlaakson tiehoitokunta. Eräät jaksoivat toimia vielä urheiluseurassa, palokunnassa ja työväentalolla. Teiden kunnostus hoitui ainakin aluksi talkoovoimin. Tieolojen parannuttua saatiin vaatimaton linja-auto liikenne Puistojaan. Ensimmäiset liikennöitsijät olivat ; Tammisalo ja Palin.

Puistola - Fastböle. Näin oli nimetty rautatiepysäkkimme. Sinne oli kaikkien kulkuneuvoa tarvitsevien käveltävä. Linjurikyyti oli aluksi kalliimpaa, joten pienipalkkaisten ja koululaisten oli edelleen käveltävä junalle. Muistan, kuinka aina keväällä ja syksyllä junalle kiiruhtaessaan sai kahlata vedessä, peltotaipaleella "Lutikkalinnan " kohdalla.

Hirsinen kansakoulu Läksyrinteellä.

Sinne me sisareni kanssa sijoitumme eri luokille. Kevät vuonna 1929 oli erittäin lämmin ja kuiva. Oli tyttöjen yhteistunti käsitöissä. Olimme molemmat sisareni ja minä luokassa. Yhtäkkiä palo riehahti. Se oli lapsille suuri järkytys. Suurempi toki opettajille jotka menettivät kaiken omaisuutensa. Tosin henkilövahinkoja ei sattunut. Mielessäni säilyy kohtaus, jonka todistajaksi jouduin ; Opettajatar Räihän tytär tuli koulusta kotiin. Hänen äitinsä seisoi katsellen paloa, täysinäisen pyykkikori vierellään. Tytär kysyi äidiltään: siinäkö kaikki ? Äiti vain nyökkäsi ...

Ne muutamat keväiset viikot jatkoimme koulua työväentalolla. Vuorolukua siinä jouduttiin suorittamaan, niin kuin seuraavat, lukukaudet Puisto- ja Niittytien kulmassa olevassa Salon huvilassa. Ripeästi rakennettiin entiselle paikalle uusi koulu. Tosin vähän eri ilmansuuntaan. Isäni oli yksi sen rakentajista. Uudelle koululle saatiin oikein keittola. Siellä oli suuri muuripata, jossa vahtimestari Niemen rouva keitti ruuat. Isommat oppilaat jäivät edellisenä päivänä kuorimaan perunat jos seuraavana päivänä oli peruna keittoa. Kouluruokailu oli tietysti edistystä. Joissakin perheissä siitä seurasi eräs surkeus! Viikon ruokamaksu oli kuusi markkaa. Sunnuntai-ilta oli pilalla. Ruokaraha oli pyydettävä kotoa. Vanhemmilla oli tiukkaa, meitä oli kaksi lasta. Opettajan eteen oli vaikea mennä maanantaiaamuna jos sitä kuutta markkaa ei ollut! Pankin velkakin pitkittyi, kun ei joka kerta ollut kuin korkojen maksuun ...

Naapureita ja kylänmiehiä

Alueen väestö oli kovin monenkirjavaa. Kaikenlaisia murteita puhuttiin. Ennestään paikkakunnalle olevat puhuivat ruotsia. Muistuu mieleen Syväsen pappa. kynä korvan takana, kokouksissa pohtiessaan, hän jupisi - "paha paikka, paha paikka". Yhdessä pohtien aina keksittiin asiaan hyvä ratkaisu. Toki siinä aikaa ja tupakkaa kului. Yhteishenkeä yleensä löytyi. Olipa toisenlaisiakin tapauksia.

Kivimies Antton S asui aidatulla kolmiotontillaan pikku mökissään. Puistotieltä hänen tonttinsa kohosi jyrkkänä kalliona tonttimme kulmaan. Kuten mainittu, tulevan Harjukujan paikka oli vain kaavaan merkitty. Kuja oli siis Saarisen tontin mittainen. Muita naapureita ei vielä ollut.. Isäni tiedusteli kivimieheltä, josko hän osallistuisi tien raivaamiseen. Tiehoitokuntaa ei vielä ollut perustettu. Vastaus oli kielteinen: ei katsonut tarvitsevansa sitä tietä. Kuitenkin, kun isäni sai kujan edes hevosella kuljettavaksi, naapurimme avasi portin sille kujalle! Ompa kivimiehelle kuitenkin jäänyt komea muistomerkki : Jykevät, tarpeettomat portinpylväät. Niiden historiaa tuskin nykyiset rivitaloasukkaat tuntevat, eikä pieni ilkivalta niitä horjuta. Työväentalon vastapäätä oli iloisen Annan kolmikerroksinen talo. Tosin se alin kerros oli puoliksi maan alla. Vuokralaisia siinä kuitenkin asui useita perheitä. Nuorilla ihmisillä on lapsia. Lapset tuovat tovereitaan pihaleikkeihinsä. Talon omistajattaren mielestä lapset häiritsivät ja tekivät pahaa. Äidit pitivät lastensa puolia ja Anna rouva antoi periksi sanoen : Pannaanpa kirkko keskellen kyllee, asia sovittiin. Saatiin sitten se kirkkokin kylään , tosin vasta 1960. Siitä tuli oikein ."Palavan ristin kirkko". Näin sitä ensin kutsuttiin, kun koko risti oli valaistu punaisella lentokentän läheisyyden tähden. Myöhemmin huomattiin, että riittää se pienempikin merkkivalo.

Pohjoisrajan, kuusiaidan takana oleva ei meitä pieniä tyttöjä kiinnostanut. Siellä oli paljon suuria puita. Lapsia ei olut. Kaksi vanhaa naista näkyi kävelevän siellä. Omistaja oli kuulemma tukku- kauppias Nylund. Sitä en tarkkaan muista, milloin Clevet siihen muuttivat. Jossain vaiheessa sinne syntyi vilkasta elämää ja tutustuttiin. Alue oli kuin eläintarha. Tosin vain lintuja. Alapalstan lammikossa vesilintuja. Ylempänä tepasteli mm, sirot helmikanat. Sattui sellainenkin tapaus : Rva Cleve oli eläinsuojelu ihmisiä. Talvipakkasesta hän oli jossain tavannut avuttoman pulun munan. Kanan pesään se pantiin hautumaan. Niinpä se sattui kuoriutumaan jouluna ja sai nimekseen Joulu. Kesällä kun ikkunat pidettiin auki, Joulu vieraili naapureissa. Arvaahan sen, minkälaisia terveisiä se jätti. Joulun kohtalo jäi arvoitukseksi, joutuiko liian kesynä kissan suuhun, vai löysikö lajitovereitaan ja muutti H:gin toreille.

Olipa siellä aidan takana vielä erikoinen lemmikki. Jim aasin mukaan tulon tarkka aikaa en myöskään muista. Sota-aikana jolloinkin mustaisin sen ilmestyneen. 50 vuonna syntynyt poikani nukkui ulkona päiväuniaan ja "Jimppu" hirnui ja kiljui aidan takana. Eipä se näyttänyt pojan unia häiritsevän. Ystäviksihän siinä tulivat poika sekä aasi..

Joskus sota-ajan pyörteissä länsipuolen naapurimme Lohivuo myi hirsitalonsa Ekholmin nelihenkiselle perheelle: Kaikki naisia. Elämää ja eläimiä tuli siihenkin naapuriin. Silloinhan oli joka perheessä jotain eläimiä. Ainakin kanoja. Usealla perheellä oli sika. Olipa vuohia ja lampaitakin.. Jokainen pihan vapaa nurkkaus oli viljelty jotain ravinnon lisää. Varsinaisesti sota-ajan muistoja mieleni karsii. Erään talvisodan tammiöisen tapauksen muistan ja kerron. Kylällähän oli enimmäkseen vain vanhoja sekä nuoria.. Oli jaettu joka mökille väestönsuojeluvelvoite. Öisin kierrettiin määrättyjä reittejä. Pari henkilöä yhdessä. Olin isäni kanssa kierroksella vahvasti pukeutuneena. Monojen päällä oli paksut villasukat. Pakkasta oli varmaan -30°, niin kuin silloin yleensä oli. Tuntui että kuukin paistoi alati. Kylä oli hiljaisen. Hiljaisuus aivan humisi korvissa. Talojen ikkunat olivat tiiviisti peitetyt. Pakkanen paukkui nurkissa ja sähkötolpissa. Lumi narskahteli askelten alla vaikka koitti varovasti astella. Tunnelma oli aavemainen. Näin jälkeenpäin muistan huvittuneena isäni olalla olevan messinkisen postitorven! Mistä lie olikaan kotoisin? Oli kai tarkoitus antaa hälytys, jos jotain epäilyttävää olisi havaittu.. En muista mitään erikoista meidän vuoroilla tapahtuneen. Sitä olen kyllä pohtinut; mitä olisi huulille tapahtunut jos olisi siinä pakkasessa metallin huulilleen painanut ?

Kaino Anita Miettinen

Teksti julkaistu alun perin MaTaPuPu-paikallislehdessä