On olemassa harvinaisia tunteita, jotka intentoivat hyvyyttä ja jotka näkevät hyvyydessä henkistä suuruutta ja tuntevat hyvyyden omana tarkoituksenaan. Näissä tunteissa on koettu elämän ykseyden todellisuus, joka käy yli kaikkien muiden elämän todellisuuksien. Henkinen voima on tuskin missään niin suuri kuin siinä, missä eletään sovinnollisessa tietoisuudessa puolen ja vastapuolen samuus, silti asettamatta hyvyyttä estäviä tai rajoittavia tekijöitä hyvyyden kanssa samanarvoisiksi.
Uuno Saarnio Ajatus-vuosikirjassa 1943
Johtotähtenä hyvyys
Hilkka Rasku tiesi hyvin varhain, ettei halua elämältä mainetta, kunniaa eikä rikkautta. Elämälle suunta alkoi muotoutua, kun hän 10-vuotiaana luki kodin kuvaraamatun kannesta kanteen. ”Silloin koin, että en halua olla missään tekemisissä sellaisen Jumalan kanssa, joka kaikkivaltiaana ja kaikkitietävänä on luonut ihmisen niin heikoksi, että tämä ei kykene noudattamaan Hänen käskyjään ja vaatimuksiaan. Ja voidakseen antaa näille heikoksi luomilleen ihmisille anteeksi näiden heikkouden, tappaa poikansa! Sitten sieltä taivaan korkeuksista hän voi katsella helvettiin tuomitsemiensa ihmisten kärsimyksiä… Päätin, että sellaisen Jumalan kanssa en halua olla tekemisissä.”
Turun Suomalaisen yhteiskoulun ensimmäisellä luokalla Hilkka kuuli rehtori Juhani Vuorelan puhuvan antiikin kreikan filosofeista, hyvyyden ja kauneuden ideoista. ”Niissä oli kontrasti kristinuskon mielettömyydelle,” hän sanoo. ” Koin, että se maailma jota halusin toteuttaa olisi juuri hyvyyttä, kauneutta ja rakkautta.” Viidennellä luokalla hänen käteensä osui belgialaisen kirjailijan Maurice Maeterlinkin kirja Köyhäin aarteet, joka sisälsi samaa hyvyyden henkeä, mitä hän oli Juhani Vuorelan kautta kokenut. Se sytytti. Samaa syvän ihmisyyden linjaa löytyi hänen ylioppilasvuosina ruotsiksi lukemastaan Paul Bruntonin Salattua Intiaa etsimässä. Sitä ei tuolloin vielä oltu suomennettu. Näiden oivallusten seurauksena Hilkka erosi kirkosta. Tuolloin kirkkoa ei vielä saanut arvostella eikä kyseenalaistaa. Siihen äiti oli sanonut, että ’olenkos epäonnistunut kasvatuksessani’, mutta sittemmin hän rupesi itse samalle linjalle.
Elämän kutsumus
Turun yliopiston uusien ylioppilaiden vastaanottojuhlassa syksyllä1940, kaksikymmenvuotias Hilkka tapasi tulevan miehensä Teuvo Raskun. Teuvon mukana hän tutustui Krisnamurtin ajatuksiin. ”Krisnamurti oli hieno ihminen, jolla oli meille valtavasti merkitystä.” Raskun pariskunta kävi Sveitsissä mestaria kuulemassa tämän kuolemaan asti. Hilkka oli heti kokenut että
”juuri tämä on oikein, - tässä on sopusointu, tämä on elämän näkemys joka stemmaa! Tämä on ollut elämäni linjan johtotähti. Se miten olen sitä pystynyt toteuttamaan, miten pystynyt elämään, on toinen asia,” hän pohtii. Kirjastotyö on ollut Hilkan omaa kutsumus aluetta. ”Yritin parhaani mukaan toteuttaa mm. kirjojen valinnassa näitä näkemyksiä. Tosin en pelkästään valinnut oman mieleisiäni kirjoja, - vaan siten, että kaikilla olisi luettavaa. Mutta valinnoillani yritin kirjallisuuden kautta avata syvempiä näkemyksiä ihmisissä.”
Hilkka muistaa kuinka Uuno Saarnio, (1896–1977) joka tuolloin toimi Helsingin kaupungin kirjastojen johtajana, oli sanonut, että kirjaston on oltava kuin Platonin akatemia, keskustelu foorumi jossa ihmiset saavat herätteitä. Alkuaan myös turkulainen Saarnio oli perhetuttu ja Raskujen hyvä ystävä. Omana aikanaan hän oli arvostettu filosofi, matemaatikko ja logistikko, joka on kirjoittanut mm. hyvyyden käsitteestä, arvoista ja eetillisyydestä. Muita pariskunnan ystäviä, jotka olivat mukana luomassa sitä henkistä ilmapiiriä missä nämä paparhaat vuodet, olivat Yrjö Kallinen, Helmi Jalovaara ja Kusti Kulo.
Hilkka Rasku on työskennellyt kirjastonhoitajana useissa pääkaupungin kirjastoissa, mutta varsinainen työsarka oli Puistolan kirjastossa vuodesta 1950–83. Hän aloitti siellä yksin. Kirjoja oli runsas tuhat, lainoja kymmenisen tuhatta vuodessa. Siirtyessään eläkkeelle henkilökuntaa oli 8, kirjoja 40 000 ja lainoja n. 200 000. ” Minulla oli onnea saada samanhenkisiä apulaisia”, sanoo Hilkka. Jos eivät olleet niin heistä kuulemma tuli. Hilkan alaisista pari nuorta miestä ilmoittautuivat siviili palveluun. Tuolloin se oli niin harvinaista että kaksi miestä samalta työnantajalta herätti armeijan majurissa vakavia epäilyksiä.
Työ oli hauskaa
Ei olisi malttanut edes sairastaessaan kotiin jäädä. Kirjastossa Hilkka Rasku nautti keskusteluista ihmisten kanssa. Kaikkein mieluisinta ja haastavinta oli löytää kirjoja, jotka avasivat heille aivan uusia ulottuvaisuuksia. Hän muistaa erityisesti kun lainaajaksi tuli eräs elämän murjoma nainen. Kävi ilmi, että tämä oli lapsesta asti ollut ahkera kirjaston käyttäjä. Pian nainen oli lukenut kaikki Puistolan kirjaston ns. naisten romaanit. Muista hän määrätietoisesti kieltäytyi. ”Tiesin,” Hilkka Rasku kertoo,” että hänellä olisi henkistä ja älyllistä kapasiteettia parempaan. Kerranpa sain hänet houkuteltua ottamaan kotiin vilkaistavaksi Marie Curien elämäkerran. Kyyneleet silmissä nainen palasi – hän ei ollut voinut kuvitellakaan että kirjastossa voisi olla jotain tämän kaltaista. Kertaheitosta viihteen tilalle tulivat elämänkerrat, matkakuvaukset, eri tieteenalojen kirjallisuus, jopa filosofiaa. Oli aivan mahtavaa nähdä miten se nainen löysi uuden ulottuvuuden ja todella iloitsi uusista löydöistään. Tosin tämä valitti vain sitä, että 50 vuotta oli kulunut hukkaan kun oli jumittunut viihteeseen.”
Toinen unohtumaton tapaus oli muutama nuori poika, jotka olivat useaan otteeseen tivanneet Hilkalta tilata kirjastoon Rikospoliisin mukana - lehteä. Hilkka perusteli kielteistä kantaansa mutta pojat vetosivat siihen, että lehdessä raportoitiin vain tosi tapauksia. ”Seuraavana päivänä pojat toivat niitä pinon minulle luettavaksi. Lupasin lukea ja sitten keskusteltaisiin,” hän kertoo. ” Lehti kuvasi konkreettisesti kaikkein kauheimpia seksi - ja väkivalta rikoksia. Luettuani niitä, huomasin että tietoisuuteeni pulpahteli päivän mittaan mielikuvia noista rikostapauksista. Eräänä pimeänä iltana kirjastosta palatessani huomasin tietä reunustavan tiheän kuusikon vaikuttavan uhkaavalta ja siirtyväni toiselle puolen tietä olevan korkean kiviaidan vierelle. Aikaisemmin tuo kuusikko oli aina tuntunut niin turvalliselta ja sympaattiselta.
Sitten tapahtui luvattu keskustelu. kerroin omat kokemukseni ja kysyin kenelle heistä tai heidän tuttavilleen on sattunut jotain sellaista mitä rikoslehdessä kerrotaan? Ei kenellekään. Sitten kysyin kuinka toden kuvan elämästä tuollaiset lehdet antavat, - ja haluavatko he todella synnyttää itsessään aivan aiheettomia pelkoja? Entä mitä tuollaiset mielikuvat ja pelot saattavat vaikuttaa heidän käyttäytymiseensä? Oletetaan, että joku heistä kulkee tuollaisen pelon vallassa pimeällä kujalla pikku humalassa ja tulee vastaan toinen yhtä uhkakuvien valtaama teräase taskussaan,..
Pojat olivat hetken hiljaa ja sitten yksi puuskahti: Mitä kauheata meille syötetään ja miksei kukaan puhu siitä avoimesti? ”
Kun Sven Hirnistä tuli Saarnion jatkaja, tämä ei pitänyt Puistolan kirjaston, eli Hilkka Raskun linjasta. ”Hänen mielestään meillä luettiin liian hyviä kirjoja ja liian paljon”, nauraa Hilkka. Yleisesti pidettiin, että Puistolan kirjastosta löytyy jos muualla ei jotain ole.
Oma pää päättää
Hilkka ja Teuvo vihittiin sodan päätyttyä 1945. Oltiin nähty ja koettu kylmän sodan aika ja sen kauhut, kaikki ihmisten mieletön kärsimys ja sekasorto. Nuoret päättivät, että ’tähän hulluun maailmaan’ ei lapsia tehdä. ’Kyllä teitä vielä kaduttaa…’ sanottiin, mutta koskaan ei ole kaduttanut. Avioliittoa kesti yli viisikymmentä vuotta. Teuvo nukkui pois kaksi vuotta sitten. ”En olisi koskaan kyennyt antamaan itsestäni niin paljon työssäni, jos minulla olisi ollut lapsia.” sanoo Hilkka.
”Varhain valitsemani linja on pitänyt. Se on ollut kuin Pakko, joka on pitänyt niskasta kiinni ja vienyt eteenpäin.” Vaikuttaa siltä, että Raskun pariskuntaa ei pidätellyt mikään. He löysivät Sri Nisargadattan kirjan Valvetilasi on unta. Heistä se oli ”kauhean tärkeää että se julkaistaisiin suomeksi.” Mutta eri kustantamoiden kieltäydyttyä peräjälkeen, Teuvo perusti oman kirja kustantamon, Transkirjan – ja näin kirja tuli suomalaisten lukijoiden ulottuville. ”Tosin Teuvo ei ollut mikään liikemies, joten kaikesta tuli takkiin”, toteaa Hilkka lakoonisesti.
Poliittisesti vasemmisto on ollut läheinen, vaikkei puoluetoiminnassa oltukaan mukana. Hilkan mielestä ”vasemmisto on ajatellut ihmisen osaa, se on inhimillinen ja humaani. Sitä paitsi, -” hän heittää, - ”vasemmistolaiset olivat fiksuimpia lainaajia!” Myös silloinen Skdl-n puheenjohtaja Kusti Kulo oli pariskunnan läheinen ystävä, joten myös sitä kautta vasemmistolaisuus tuli tutuksi. Mies oli myös kirjastolautakunnan puheenjohtajana, ja oli ehdottanut että Hilkka hakisi johtajaksi isompiin kirjastoihin, mutta Hilkka tuumi, ettei halua ”mihinkään johtajan pömpeliin papereita kääntämään!” Tärkeintä oli juuri henkilökohtainen kosketus ihmisiin, sillä juuri kontakti loi pohjan kirjavalinnoille.
Perustetaan foorumi
Eläkeläisvuosinaan Teuvo ja Hilkka halusivat perustaa avoimen, uskonnoista vapaan foorumin, paikan jossa ihmiset voisivat tavata ja keskustella ja paneutua henkisyyteen. Taavi Kassilan kanssa he perustivat henkisen keskuksen Liisankadulle, joka toimi yhdistys periaatteella kaksi vuotta. Siellä sai käydä meditoimassa, joogaamassa, lukemassa, tapaamassa toisia. Mutta kun Kassila, yhdistyksen puheenjohtaja ihastui Intialaiseen äiti Ammaan, nappasi hänet käyttöönsä, sai Amman nimissä omia ideoita ja hallituksen päätöksistä piittaamatta teki päinvastoin kuin hallitus päätti. Näin Ammalaisuus tuli voimakkaasti esiin yli muiden ja se oli ristiriidassa alkuperäisen näkemyksen kanssa olla riippumaton. Näin ollen yhdistys hajosi. Mutta jotain on vielä jäljellä. Hilkka ja Teuvo olivat ideoimassa mm. Kassilan ja Markku Harrilan kanssa Forum Humanumin, Helsingin yliopistolla pidettävät keskiviikko luennot, jossa vierailevat luennoitsijat alustavat teeman ja sen jälkeen keskustellaan. Kukaan ei saa palkkiota mutta yleisöltä kerätään vapaaehtoista ovirahaa kattamaan salin vuokraa. Monet näistä luennoista ovat olleet ainutlaatuisia. Forum Humanum on pysynyt ja kasvanut. ”Aluksi oli pieni luentosali, nyt meillä on suuri sali ja se on usein miten ääriään myöten täynnä.”
Aikaa filosofeille ja Lempille
Teosofisen seuran kesätilaisuudessa pariskunta oli tavannut puolalaisen ekofilosofi Henryk Skolimovskin. Hän valitsi Hilkan runojensa suomentajaksi, tämän vastustellessa sanoen, ettei osaisi runoja kääntää. Mutta kuinka ollakaan, Hilkka Rasku suomensi kaksi Henryk Skolimovskyn runoteosta. Aiemmin hän on suomentanut amerikkalaisen Piece Pilgrimin Sisäiseen rauhaan. Aivan hiljattain on ilmestynyt Hilkan suomentamana Eckhard Tollen kirja, Läsnäolon voima. Julkaisija on Basam Books. Nyt jo hän ahertaa uuden käännöksen parissa.
Tätä nykyä Hilkka elää Korppoon saaristossa seuranaan koira, jolle vähän väliä keskustelumme lomassa huudahtaa, ”no Lempi! Älä nyt siinä!” Koiran mielestä emäntänsä jakaa liikaa huomiotaan muille kuin hänelle. Sana ”vanhus” tuntuu Hilkan, 81v, yhteydessä lähinnä koomiselta. Hänen iätön olonsa ja olemuksensa on itsessään jo todiste siitä, miten hän on onnistunut palvelemaan elävää elämää suuntana hyvyyden idea. Hän on ihminen, läsnä tässä muttei jää kiinni mihinkään vaan jolle ajan hetki on pisara elävää virtaa.
Milan Annerkivi