 |
|
|
| |
Arkkitehtuuri
Osoite: Päijänteentie 5, 00550 Helsinki
Kokonaiskerrosala: 920 m2
Hyötypinta-ala: 744m2
Valmistunut: 1991
Suunnittelija: arkkitehdit Juha Leiviskä ja Asta Björklund
Kalusteet: Studio Jatta Olin
Kunnostettu ja uudistettu: 2008
Suunnittelija: akateemikko Juha Leiviskä, arkkitehti Rosemarie Schnitzler
Kalusteet: Studio Jatta Olin
Vallilan kirjasto täytti 100 vuotta syyskuussa 2008. Ennen merkkipäivää kirjastoa kunnostettiin ja uudistettiin.
Suurin syy kunnostussuunnitelmien laatimiseen oli kaupunginkirjaston uusi palvelukulttuuri, jonka on haluttu ilmenevän palvelualueiden suunnittelussa. Perinteisesti suomalaisissa kirjastoissa on ollut hierarkkinen työnjako ja tiskit ovat olleet raskaat ja massiiviset: kirjastovirkailijat ovat istuneet oven lähettyvillä pitkillä tiskeillä hoitaen aineiston lainauksen ja palautuksen, kun taas kirjastonhoitajat ovat istuneet taaempana pienempien tiskien takana. Kirjastonhoitajien vastuulla on ollut tietopalvelu sekä kokoelmien ja tilojen esittely – ja heidän on oletettu liikkuvan salin puolella. Tällaista hierarkiaa ei enää ole voitu eikä haluttu ylläpitää.
Vallilan kirjastossa oli alun perin erilliset tiskit tietopalvelua ja lainaustoimintoja varten. Tietopalvelutiskistä luovuttiin kuitenkin pian ja sille sijoitettiin asiakastietokoneita. Lainaustoimintoja varten suunniteltu tiski oli puolestaan muuttunut epäkäytännölliseksi: massiivinen tiski rajoitti henkilökunnan liikkumista osaston suuntaan ja oli ergonomisesti soveltumaton päätetyöskentelyyn – mihin sitä ei ollut suunniteltukaan. Lisäksi tiskiä oli muutettu ajan mittaan: mm. lainaus- ja palautusautomaatit oli sijoitettu tiskille jälkikäteen.
Viimeiset kirjat hyllyssä. Kuormaa kertyi lähes 300 laatikkoa.
Muutostöissä pitäydyttiin palvelualueen alkuperäisessä muotokielessä, mutta tiskejä käännettiin hieman oven suuntaan. Tiskeihin tehtiin myös kulkuaukot, jotka mahdollistavat henkilökunnan joustavan liikkumisen. Lisäksi tiskeistä tuli korkeammat ja kapeammat, mikä lisäsi päätetyöskentelyn ergonomisuutta sekä mahdollisti automaattien luontevan sijoittelun.
Alustavien suunnitelmien mukaan kirjastosalissa oli tarkoitus tehdä vain joitakin pienempiä kunnostustöitä: tammiparketti oli paikoin kulunut ja Viljo Kajava sali oli maalauksen tarpeessa. Arkkitehtonisesti merkittävästä ja kauniista kirjastosta haluttiin kuitenkin tehdä esimerkki siitä, millaisia Helsingin lähikirjastot voisivat olla tänä päivänä.
Kirjastosali tyhjänä remontin alussa.
Kirjastosalin hallitseva, korkein osa, jota arkkitehti itse on kutsunut ”piazzaksi” oli varattu lähinnä käsikirjastolle. Käsikirjastoilla ei ole kuitenkaan enää entistä merkitystään ja siksi tilaan haluttiin luoda olohuonemainen nojatuolialue, jossa asiakkaat voivat istuskella, lukea lehtiä ja tutkia vaikkapa seinustalle sijoitettua selailukokoelmaa. Selailukokoelma muodostuu ei-lainattavista, mielenkiintoisista ja näyttävistä kirjoista, jotka käsittelevät mm. arkkitehtuuria, valokuvausta, designia, urheilua, historiaa ja luontoa. Niiden tarkoitus on tarjota kävijälle elämys.
Avoin tila muodostaa nyt foorumin, jota voidaan käyttää erilaisiin yleisötilaisuuksiin. Syksyllä 2008 alkoivatkin Vallilan valokiila tapahtumat. Teemailtoihin kutsutaan vieraiksi kirjailijoita ja asiantuntijoita, mutta iltaan voi myös sisältyä myös musiikkia, elokuvia tai muuta ohjelmaa.
Piazza vuonna 1991 ja 2008
Piazzan uudelleenjärjestelyyn vaikutti siten esteettisten näkökohtien lisäksi uusi kirjastoideologia. Kirjasto on halunnut luoda viihtyisän oleskelutilan, joka mahdollistaa myös laajemman kulttuuritoiminnan, mm. tilaisuuksien järjestämisen. On myös pyritty eroon suljetuista tai kätkevistä tiloista. Kirjastoille on ollut tyypillistä yrittää ”kätkeä” eri toimintonsa hyllyrivistöjen taakse ja tarjota kammioita eristäytyneeseen työskentelyyn. Yleinen suuntaus on kuitenkin ollut avoimuus ja läpinäkyvyys: toiminnan halutaan näkyvän jo ovelle (tai jopa ulos). Tähän kysymykseen liittyy myös käänteinen seikka. Henkilökunnan oletetaan liikkuvan kirjastosalissa enemmän kuin ennen: mm. erilaiset neuvontatehtävät asiakastietokoneiden käytössä ovat lisääntyneet. Henkilökunnan on siis oltava helposti tavoitettavissa – näköetäisyydellä. Tämän vuoksi kaikki kirjaston toiminnot on koottava tarpeeksi lähelle ja näkyville.
Ihmisten käyttäytyminen kirjastoissa on muuttunut viimeisten vuosikymmenten aikana ja kirjastot ovat myös halunneet päästä eroon vanhasta mielikuvasta, johon liittyy nutturapäinen kirjastonhoitaja vaatimassa ehdotonta kuria ja hiljaisuutta. Pienissä kirjastoissa eläväisyys on kuitenkin saatettu kokea häiriötekijäksi. Tämän vuoksi Vallilan kirjastoon rakennettiin hiljainen työskentelytila ja ryhmätyöhuone. Lukusalin ja ryhmätyöhuoneen rakentaminen – kokonaan uuden lasiseinän suunnittelu – oli kunnostustöiden suurin muutostyö. Suunnittelutyö oli kuitenkin yllättävän kivuton ja uudet huoneet asettuvat hyvin vanhaan pohjakaavaan.
Haastateltavana kuvataiteilija Jukka Mäkelä, haastattelijana kirjastonjohtaja Harri Sahavirta.
Kunnostustöiden yhteydessä Helsingin kaupungintaidemuseo sijoitti kirjaston tiloihin 3 Jukka Mäkelän maalausta:
Meriloistoja, 1977, (180 x 100)
Vangittu valo, 1978, (180 x 100)
Valo liikkuu, 1980, (140 x 140)
Mäkelä on keskeisiä nykytaiteilijoitamme. Hänen 1970-luvun maalauksiaan luonnehtii viileä käsittelytapa, joka vaihtui 80-luvulla voimakkaaseen – jopa myrskyisään – ekspressionismiin. 90-luvun maalaukset ovat sitten jälleen kevyempiä ja herkempiä. Vaihtoehtoinen luonnehdinta olisi se, että 70-luvulla Mäkelä edusti pehmeää konstruktivismia, 80-luvulla maanläheistä ekspressionismia ja 90-luvulla pehmeää, kevyttä – ja usein harsoisempaa – estetismiä.
Uudempia, 2000-luvun töitään, Mäkelä luonnehtii sanomalla, että keskeistä on runsaampi värillisyys ja suurempi tilallisuus verrattuna esim. 1970-lukuun, jolloin maalaus oli enemmän teoksen
”pinnassa”.
Vallilan kirjastoon sijoitetut työt ovat Mäkelän ”varhaiskaudelta” ja ilmentävät hyvin hänen 70-luvun teostensa keskeistä teemaa, joka oli pinnan tai pohjan hallinta: kuviot järjestyvät pinnalle ja maalausten kaksoisrakenteisuus tai kerroksellisuus on oleellista. Lisäksi töistä näkyy pyrkimys optiseen tarkkuuteen ja niiden pinnat tuntuvat suorastaan väreilevän. Näitä töitä katsoessa on helppo uskoa, että Mäkelä vältti tietoisesti assosioivia muotoja sekä pyrki geometrisen säännönmukaisuuden ja pehmeämmän säännöttömän säännönmukaisuuden vuoropuheluun.
Jukka Mäkelä ja akateemikko Juha Leiviskä päättivät yhdessä teosten ripustuksesta ja tässä yhteydessä Mäkelä suostui ystävällisesti kirjaston johtaja Harri Sahavirran haastateltavaksi.
HS: Puhuttaessa töistäsi ja työskentelystäsi nousee esiin hyvin vahvasti taiteesi fyysisyys. 1980-luvun töissäsi keskeistä oli fyysinen maalaaminen (akti) ja suurten kankaiden maalaaminen kerralla. Toisaalta, työstät aiheita usein vuosia ja piirrät luonnoksia uudelleen ja uudelleen, kunnes ne ovat osa itseäsi – taottu hermoradaksi tai sisäistetty alitajuntaan – ja varsinainen työ voi valmistua ikään kuin itsestään. Luonnehtiiko tällainen fyysisyys myös näitä töitä?
JM: 1970-luvun töissäni fyysisyydellä oli myös roolinsa. Alusmaalaukset olivat hyvin spontaaneja ja fyysisiä, suunnittelemattomia. Käytin kvartsihiekkaa, jonka kautta valo heijastuu pinnassa aivan omalla tavallaan.
Olen aina tehnyt runsaasti luonnoksia, se on olennainen osa työskentelytapaani. Niitä en sitten kuitenkaan käytä varsinaista maalausta työstäessäni. Luonnosteluvaihe on kiinnostuksen kohteiden määrittelyä ja ne antavat kimmokkeen varsinaiseen maalaukseen.
HS: Olet sanonut, että joissakin asioissa – kuten muoto ja valo – olet jälleen lähempänä 70-luvun töitäsi kuin 80-luvun teoksia, mutta olet myös todennut, että vierastat 70-lukua. Miten kommentoisit nyt näitä teoksia, jotka ovat olleet pitkään varastossa? Tunnistatko ne vielä omiksesi? Ja ovatko ne löytäneet sinusta oikean paikkansa?
JM: Olin erittäin ilahtunut nähdessäni nyt esillä olevat maalaukset pitkän ajan jälkeen taas uudelleen. Ripustustilanne oli erittäin hauska, Juha Leiviskällä oli useita eri vaihtoehtoja maalausten sijoittamiseksi. Spontaanisti löysimme nyt olemassa olevan esillepanon ja olen siihen varsin tyytyväinen. Maalaukset sopivat hyvin tähän tilaan.
Edellisen kerran näin 1970-luvun teoksiani retrospektiivisessa näyttelyssäni Kiasmassa 1999 ja nyt saman aikakauden nämä teokset hyvin pitkän ajan jälkeen täällä Vallilan kirjastossa. Nähtyäni ne muistin ne hyvin – myös niiden maalaustilanteen – ja ne tuntuvat minusta hyvin läheisiltä.
HS: Teokset sopivat hyvin akateemikko Juha Leiviskän suunnittelemaan kirjastoon ja ovatkin hänen itsensä valitsemia. On helppo huomata, että sekä kirjastoa rakennuksena että näitä töitä luonnehtivat keveys ja ylöspäin nouseva suunta. Töistäsi voisi myös etsiä joitakin muitakin yhteisiä piirteitä Leiviskän arkkitehtuurin kanssa, jaettuja teemoja. Arvioidessaan töitäsi Altti Kuusamo, esimerkiksi, huomauttaa, että ne säteilevät ekspressiota suoraan suomalaisesta kallioperästä. Töitäsi luonnehditaankin usein nimenomaan suomalaisiksi ja karusta luonnosta lähteviksi. Leiviskän arkkitehtuurista sanotaan suurin piirtein samaa. Kuinka oleellista sinulle on suomalaisuus ja suomalainen luonto?
JM: 1970-luvun teokseni ovat enemmänkin suomalaisen luonnon ilmiöiden kuvausta kuten esimerkiksi lumi, sade, tuuli, valon vaihtelu. Elinympäristöni on aina ollut luonnon keskellä, myös urbaani ympäristö on minulle luontoa.
HS: Leiviskä tunnetaan ”valon mestarina” ja hänen lähtökohtansa on musiikki – teema ja sen toisto ja variointi. Näiden maalaustesi aiheena on myös valo (ja vesi) ja sanotaan, että tyypillistä koko tuotannollesi on yksityiskohdan leviäminen kentäksi: yksityiskohta synnyttää uusia yksityiskohtia. Näetkö tässä yhteneväisyyksiä?
JM: Näen yhtymäkohtia työskentelytavoissamme. Olen aina työskennellyt sarjallisesti samaa teemaa varioiden. Valolla ja valon vaihteluilla on ollut suuri rooli töissäni kautta aikojen. Maalausaiheet ovat enimmäkseen yksityiskohtia jostain suuremmasta.
HS: Kiitos Sinulle, Jukka Mäkelä
Haastateltavana akateemikko Juha Leiviskä, haastattelijana kirjastonjohtaja Harri Sahavirta.
Työskentely: luovuus, suunnittelu ja muutos
HS: Musiikki on Sinulle hyvin tärkeää ja arkkitehtuuriasikin verrataan usein musiikkiin. Malcolm Quantrill (2001) jopa vertaa työskentelytapaasi säveltämiseen – tietyn teeman variointiin – ja huomauttaa, että Leiviskän töissä esiintyy toistoja ja variaatioita, mutta ettei näistä koskaan seuraa monotonista lopputulosta. Onko musiikki luovuutesi alku – vai onko lähtökohtasi enemminkin visuaalinen, intellektuaalinen tai matemaattinen?
JL: Kun ajatellaan taideteoksen kokemista, ovat arkkitehtuuri ja musiikki mielestäni toisiaan lähinnä olevat taiteenlajit. Kummassakin on aika ja liike keskeinen osatekijä. Musiikki ja arkkitehtuuri koetaan prosesseina, tilasarjoina (tai sekvensseinä) liikkumalla tilasta toiseen. Jokaiseen tilaan vaikuttaa se, mistä tullaan ja minne seuraavaksi siirrytään. Siirtymät, liitokset, modulaatiot, liittyminen ympäristöön ovat keskeisiä tekijöitä. Sekä tilallinen että ajallinen jatkuvuus sekä yhteenkuuluvuus on saavutettava, myös suhteessa historiaan ja perinteeseen. Jokainen taiteenlaji on itsenäinen, kullakin on omat keinonsa ja lähtökohtansa. Minun työssäni lähtökohta on aina arkkitehtoninen.
HS: Vallilan kirjaston ja ”korttelitalon” suunnitteluvaihe kesti varsin kauan (1984-91) ja suunnitelma sisälsi kirjaston ja päiväkodin, mutta ajatus asuinrakennuksen lisäämisestä syntyi ilmeisesti vasta myöhemmin. Kertoisitko tästä suunnittelutyöstä ja erityisesti siitä, miten aloitit näiden tilojen suunnittelun. Kirjasto ja päiväkotihan asettavat molemmat joitakin erikoisvaatimuksia suunnittelulle.
JL: Kirjaston ja päiväkodin suunnittelu jakautui jaksoihin, alussa luonnosteltiin mm. erilaisia sijoitusvaihtoehtoja tällä alueella, siis myös nykyisen tontin ulkopuolella. Suunnittelussa oli välillä pitkä tauko, intensiivinen suunnittelu valitun lähtökohdan pohjalta kesti noin 2 vuotta. Asuinrakennus on ollut kokonaisuuden oleellinen osa alusta alkaen. Tarkoitus oli korjata ja entistää kaksi alkuperäistä rakennusta. Valitettavasti kaupungin eri hallintokunnat jahkailivat 10 vuotta ja päästivät arvokkaat talot mätänemään. Ne oli purettava ja lopullinen ratkaisu oli rakentaa niiden tilalle uusi rivitalo, joka valmistui vuonna 2004. ”Paikalle suunnittelemamme rivitalo pyrkii alkuperäisen miljöön intensiivisiin tilaratkaisuihin ja tunnelmaan” (Arkkitehti 3/2004.) Samat olivat tavoitteet myös kirjaston ja päiväkodin suunnittelussa 1984-91.
HS: Millaisena näet korttelitalon ja Vallilan kirjaston merkityksen tuotannollesi. Onko kirjaston arkkitehtuurissa jotakin, mikä on erityisen tärkeää tai keskeistä työllesi?
JL: Merkittävä mm. siksi, että tässä on ainoa suunnittelemani ja myös toteutettu kirjasto ja päiväkoti. (Kilpailuehdotuksissani on mukana kirjastoja ja päiväkoteja.) Erityisesti olen iloinen, että olen onnistunut saamaan aikaan tiloja ja ympäristöä, joita leimaa ”vaatimaton monumentaalisuus”, jotka ovat intiimejä ja samalla arvokkaita. Olen saanut sen vaikutelman, että ihmiset viihtyvät siellä.
HS: Vajaat 20 vuotta rakennuksen valmistumisen jälkeen kirjasto halusi uudistaa aulan ja palvelualueen. Tänä aikana kirjastotoiminta oli ehtinyt muuttua täysin. Keskeisiä muutoksia ovat olleet tietokoneiden yleistyminen sekä uudet aineistoformaatit. Lisäksi suomalaiset kirjastot ovat 2000-luvulla alkaneet etsiä uutta imagoa tai identiteettiä: hiljaisten kammioiden sijasta halutaan tarjota olohuonemaisia tiloja viihtymiseen. Olimme kirjastossa hieman huolissamme siitä, kuinka suhtautuisit tällaisiin toiveisiin tehdä melko suuria muutoksia alkuperäiseen kirjastosaliin.
JL: Tärkeintä on, että suunnittelemamme tilat säilyvät elävinä ja palvelevat tarkoitustaan hyvin. On erittäin tärkeää, että toimitaan niin kuin tässä tapauksessa tehtiin: otetaan yhteyttä alkuperäisiin suunnittelijoihin, mikäli he ovat vielä elossa ja jotenkuten järjissään. Tällöin on täysin mahdollista, että samalla kertaa saadaan sekä toimivuus että arkkitehtoninen laatu paranemaan. Tällainen suunnittelutyö on haastavaa ja se on se edellyttää arkkitehdiltä suurta eläytymiskykyä – varsinkin silloin kun alkuperäinen arkkitehti ei ole enää käytettävissä.
HS: Kirjaston muutostyöt herättävät myös joitakin filosofisia kysymyksiä arkkitehtuurista ja rakennusten identiteetistä. Identiteetti on mielenkiintoinen käsite, koska joissakin tapauksissa identiteetin säilyminen sallii suuret muutokset – joskus taas pienikin muutos tuhoaa identiteetin. Näin maalaus on uniikki taideteos, jota ei voida jälkikäteen muuttaa, mutta romaanit sallivat varsin paljon muutoksia: romaani voidaan esimerkiksi kääntää toiselle kielelle tai sovittaa näytelmäksi. Miten paljon muutoksia rakennukseen voidaan tehdä ilman että sen identiteetti muuttuu? Rakennuksethan ovat maalausten tavoin uniikkeja objekteja, mutta – toisin kuin maalaukset – rakennukset voidaan maalata uudelleen ja laudat voidaan vaihtaa kerta kerran jälkeen.
JL: ”Toimivuus” ja ”hyödyllisyys” ovat arkkitehtuurin osatekijöitä. Arkkitehtuurin tulee elää osana ihmisten jokapäiväistä ympäristöä ja kohottaa sen esteettistä kvaliteettia. Muutokset ovat usein välttämättömiä, mutta identiteetin säilyttäminen on tärkeää. On runsaasti hienoja esimerkkejä siitä, että jopa käyttötarkoituksen muutos rakennuksissa on merkittävästi vahvistanut niiden identiteettiä, niiden roolia ja merkitystä ympäristökokonaisuudessa. (Vrt. Hämeenlinnan verkatehdas, Tampellan ja Finlaysonin vanhat tehdasrakennukset Tampereella, Katajanokan ala-asteen koulu Helsingissä.) Rakennukset eivät siis ole objekteja siinä mielessä kuin maalaukset. Oma suunnittelutyömme, Harjun siunauskappeli Mikkelissä, on taas esimerkki siitä, että voidakseen palvella alkuperäistä tarkoitustaan on vanhan, erittäin arvokkaan rakennuksen kestettävä identiteettiään menettämättä suuriakin muutoksia. Vallilan kirjaston korjaus ja suunnittelu kuuluvat tähän kategoriaan.
HS: Voidaanko ajatella, että jossain tapauksissa rakennuksen arkkitehtoninen arvo suorastaan kasvaisi radikaalien muutoksen myötä – ja jos näin on, missä menee mahdollisten muutosten raja? Ajattelen nyt sellaisia tapauksia Riminissä sijaitseva ”Tempio Malatestiana”, joka oli alun perin goottilainen kappeli, mutta josta tuli arkkitehtonisesti merkittävä Albertin renessanssikuoren myötä. Toisaalta ainakin itse suhtaudun hieman varauksellisesti historistisiin fasadeihin, joita rakennettiin vanhoihin italialaisiin kirkkoihin 1800-luvun loppupuolella. Ja mitä lähemmäksi omaa aikaamme tulemme, sitä kiihkeämmäksi käyvät mielipiteet: ehdotuksesta muuttaa Alvar Aallon suunnitteleman Finlandia-talon ulkomateriaalia nousi suuri kohu, jossa ei lopulta paljoakaan puhuttu siitä, ettei marmori kestä pohjoisia lämpötilan vaihteluita.
JL: Edellä tulin sanoneeksi, että arkkitehtuurin arvo saattaa kasvaa muutosten myötä. Tämä on kuitenkin valitettavasti harvinaista. Rakennusten käyttäjät ja omistajat tinkivät usein hyvästä suunnittelusta kustannuksiin vedoten. Kun arkkitehtonisesti arvokkaan rakennuksen tai miljöön toimivuus edellyttää muutoksia ja lisärakentamista, tulee ne tehdä niin, että alkuperäinen osa säilyy itsenäisenä ja mieluiten hallitsee kokonaisuutta. Uuden rakentamisessa on kaikissa olosuhteissa sama haaste, riippumatta siitä rakennetaanko vapaaseen luontoon vai rakennettuun ympäristöön. Olemassa olevan ympäristön osatekijät muodostavat lähtökohdan: rakentamalla uutta meidän on kyettävä parantamaan lähtötilannetta, muuten emme ole kelvollisia tähän työhön. Vanhan ja uuden liittämisessä on saatava aikaan yhteenkuuluvuus, ei yhteensulautumista, vaan aktiivinen vuoropuhelu. Ollaan yhdessä mutta itsenäisinä, toisiamme kunnioittaen ja tukien.
Perusta: juuret, traditio ja historia
HS: Olet sanonut, että arkkitehtuurin täytyy kasvaa ympäristöstä ja että arkkitehdin täytyy seisoa vakaalla perustallaan ja pysytellä juurillaan. (Quantrill 2001, s. 7.) Tämä voidaan ymmärtää viittauksena suomalaisuuteen ja suomalaiseen arkkitehtuurin traditioon. Tapana on vetää linja: (hollantilainen varhainen modernismi,) Alvar Aalto, Reima Pietilä, Juha Leiviskä.
JL: Usein asetetaan vastakkain paikallinen (kansallinen) ja kansainvälinen. Kysytään: kumpaa edustat? Jotta työllämme olisi kansainvälistä merkitystä, tulee sen olla myös paikallisesti tärkeää, sen on oltava luonnollinen osa omaa kotoista ympäristöämme ja sen perinnettä. Omaan työhöni olen saanut tärkeimmät impulssit historiasta, sekä Suomesta että muualta. Vanha kansanomainen arkkitehtuuri kaikkialla maailmassa, sen mittakaava ja tapa, miten se juurtuu maisemaan, ei sulautuen vaan asettuen sen kanssa aktiiviseen vuoropuheluun, on ehdottomasti tärkein opettaja arkkitehdiksi aikovalle.
Erityisen läheistä on minulle eurooppalaisen, erityisesti pohjoismaisen, arkkitehtuurin moderni perinne, tähän liittyviä suomalaisia arkkitehteja ovat mm. Lars Sonck, Selim A. Lindqvist, Eliel Saarinen, Armas Lindgren, Viivi Lönn, Erik Bryggman, Alvar Aalto, Hilding Ekelund, Aulis Blomstedt, Reima Pietilä, Aarno Ruusuvuori sekä oma kurssitoverini Erkki Elomaa (1936 – 89, mm. Järvenpään kirkko).
Runsaasti on työhöni vaikuttanut varhaiskristillinen ja bysanttilainen arkkitehtuuri, Etelä-Saksan, Itävallan ja Böömin myöhäisbarokkitilat, Japanin historiallinen asunto- ja temppeliarkkitehtuuri sekä eurooppalainen vanha kaupunkikulttuuri, sellaisena kuin se ilmenee esim. Italiassa tai Keski-Euroopassa. Käydessäni ulkomailla en ehdi juurikaan katsoa uusimpia arkkitehtuurin muoti-ilmiöitä. Koluan vanhoja miljöitä ja sisätiloja ja saan niistä täyteläisimmät virikkeet omaan työhöni.
HS: Se, että arkkitehtuurin täytyy kasvaa maasta, voidaan ymmärtää myös konkreettisesti väitteenä, että arkkitehdin täytyy aloittaa suunnittelutyö analysoimalla ympäristöä. Frampton ja Quantrill painottavat molemmat tätä aspektia ja huomauttavat, että maaston rytmiikka tai paikan olosuhteet määrittävät Leiviskän lähestymistavan. (Frampton 1999, s. 19, Quantrill 2001, s. 15.). Näin voisi olettaa, että Vallilan kirjaston suunnittelu alkoi kaupunginosan erityislaadusta: 1900-luvun alkupuolella rakennettu ja osittain säilynyt vanhoista puutaloista muodostuva Vallila on (nykyisin) osa kantakaupunkia, mutta sijaitsee sen rajoilla. Toisaalta suunnitteluun olisi vaikuttanut myös esim. kallioisen tontin ja maan muoto.
JL: Kaikki tämä pitää kutakuinkin paikkansa.
HS: Suomalainen kulttuuria pidetään nuorena ja arkkitehtuurista puhutaan usein ikään kuin se alkaisi Eliel Saarisesta ja kansallisromantiikasta – ja tällöinkin siirrytään nopeasti kansalliseen ylpeyden aiheeseen: suomalaiseen modernismiin ja ennen kaikkea Alvar Aaltoon. Modernismi puolestaan nähdään korostetusti siteiden katkaisemisena menneisyyteen ja uutena alkuna. Miten suhtaudut tällaiseen historian kieltämiseen tai väheksymiseen?
JL: Suomalainen kulttuuri ei ole nuorta eikä köyhää. Maaseudun alkuperäinen suunnattoman hieno rakennettu ympäristö ja kulttuurimaisema on pääosin tuhottu, vain katkelmia on jäljellä periferiassa tai ulkoilmamuseoissa. Meidän on vain säilytettävä historia muistissamme ja ammennettava sieltä evästä omaan luovaan työhömme. Typerykset, toisin sanoen monet tämän ajan ”tähtiarkkitehdit” kuvittelevat että siteet menneisyyteen pitää (tai edes voi) tuosta vaan katkaista. Jos me haluamme viedä kehitystä eteenpäin, ja sitä että työllämme olisi merkitystä tulevaisuudelle, on meillä oltava lujat siteet perinteeseen.
HS: Myös musiikista puhuttaessa korvaan pistää se, että musiikillisia vertailukohtia arkkitehtuurillesi ovat mm. Mozart, Haydn ja Schubert, joista kukaan ei kuulu modernismin traditioon, vaan kaikki ovat 1700-luvun lopun säveltäjiä.
JL: Euroopan ja erityisesti pohjoismaiden jo 1700-luvulle ulottuva moderni perinne on työni lähtökohta. Modernin arkkitehtuurin jättiläiset, etenkin Le Corbusier, ovat aika ristiriitaisia tapauksia: heidän työnsä liittyvät suurenmoisella tavalla perinteeseen sitä rikastuttaen ja uudistaen, mutta he eivät sitä itse myönnä. Heidän teoreettiset tutkielmansa ja toteutumattomat kaupunkivisionsa (esim. plan Voisin) ovat olleet ympäristövaikutuksiltaan tuhoisia: Euroopan esikaupunkien ja koko laajan Neuvostoliiton suunnattomat lähiöt ovat syntyneet näiden visioiden pohjalta!
…niin mutta kysymys liittyykin musiikkiin! Modernin musiikin lähtökohtia ja esikuvia löytyy runsaasti niin sanotussa vanhassa musiikissa, Mozart, Beethoven, Schubert, Bach sekä monet muut barokkisäveltäjät mukaan lukien. Hienoimpien nykysäveltäjien, kuten Kaija Saariahon töissä, kuulee tiiviin, luonnollisen yhteyden perinteeseen. Tuskinpa he tätä kieltävät. Minä puolestani kieltäisin sanan ”modernismi” käytön. Se kaavamaistaa, suorastaan tappaa uuden taiteen elävät ilmiöt.
Elementit: valo, väri ja muoto
HS: Sinua on usein kutsuttu ”valon mestariksi” ja rakennustesi analyysi tuntuu aina päättyvän valon merkitykseen (ennemminkin kuin muotoon). Näin esimerkiksi Frampton käsittelee ”syrjäänvetäytyvää” kirjastoa lähinnä siltä kannalta, kuinka hyvin se istuu maastoon – mutta toteaa lopuksi, että täällä Leiviskän taito hallita valoa saavuttaa huippunsa (jopa yli kirkkorakennusten). (Frampton 1999, s. 21.) Miten itse luonnehtisit valon merkitystä Vallilan kirjastossa ja muissa töissäsi – sekä valon symboliikkaa? Arkkitehtuurissa – keskiaikaisen kirkon mystisestä hämärästä modernien kirkkojen kirkkauteen – valo on ollut symboli ”pyhälle” ja siirtymiselle pyhän alueelle. Tämä ilmentää sitä, miten vahvan emotionaalisen vaikutuksen valo tekee. Onko valo Sinulle vain työväline – vai intellektuaalisen tai emotionaalisen intohimon kohde?
JL: Valo, erityisesti päivänvalo, on arkkitehtuurin tärkein materiaali: ilman valoa ja varjoa ei arkkitehtuuria ole. Tässä mielessä valo on työväline. Valaistusratkaisujen avulla esimerkiksi voidaan osoittaa, että nyt ”siirrytään pyhälle alueelle”. Valo on minulle siis sekä työväline että ”emotionaalisen intohimon kohde”.
HS: Valo on keskeisessä asemassa myös maalaustaiteessa ja valon asemasta maalaustaiteessa puhuttaessa tulee ensimmäisenä mieleen impressionismi. Ei olekaan ehkä yllätys, että Quantrill on valmis kutsumaan Sinua aidoksi impressionistiksi. (2001, s. 21.) Oma mielikuvani on kuitenkin juuri päinvastainen: impressionistit pyrkivät vangitsemaan hetken ja valon kankaalle, mutta esimerkiksi Vallilan kirjastossa fyysinen tila on luotu valon vapaaksi päästämiselle. Miten itse koet tällaiset vertaukset muihin taidemuotoihin ja koulukuntiin?
JL: Nämä taidehistorioitsijat haluat lokeroida meidät kuuluviksi tiettyyn kategoriaan (varsinkin silloin kun heillä ei ole tuntumaa varsinaiseen asiaan). Kuitenkaan ei ole aivan epämiellyttävää joutua samaan laatikkoon impressionistien kanssa. Vallilassa on, kuten sanoit, ”tila on luotu valon vapaaksi päästämiselle”. Toisaalta, vapaaksi päästetty valo luo tämän tilan.
HS: Arkkitehtuurilla ja maalaustaiteella on joitakin yhteisiä kosketuspintoja. Molemmissa valo on keskeinen tekijä, kuten myös muoto. Lisäksi tulevat värit! Maalaustaiteessa näiden on ajateltu olevan tietyssä mielessä vastakohtaisia käsitteitä: Renessanssin aikana Venetsiassa syntyi tapa maalata (muoto) väreillä kun taas firenzeläiset taiteilijat luottivat piirustukseen muodon esille tuojana. Quantrill puolestaan huomauttaa, että Leiviskällä suunnittelun lähtökohta näyttää olevan varhaisen modernismin minimalismi, jota rikastetaan valon ja varjon leikillä – ”chiaroscuron verholla”. (2001, s. 13.) Tämä saa minut ajattelemaan, että Sinulle ankara piirustus ei riitä, vaan rakennukselle täytyy antaa elämä valon avulla (jälleen valoon liittyvä metafora). Mutta millainen rooli on sitten väreillä?
JL: Kuten sanoin aikaisemmin, ilman valoa arkkitehtuuri ei elä. Käytän mielelläni veistoksellisia aineksia, esimerkiksi ripoja ja ruoteita, ja muita arkkitehtuurisia elementtejä muodostamaan varjoja valaistuihin pintoihin, näin saan tilan soimaan valon avulla. Muutenkin pyrin vilkkaasti artikuloituun tilakokonaisuuteen. Voimakkaat värit tällaisessa yhteydessä muodostuisivat ongelmaksi, se tuhoaisi sen, mitä valon ja varjon vaihtelulla on saavutettu.
HS: Maalaustaiteesta puhuttaessa voidaan vielä todeta, että muutostöiden myötä Helsingin kaupungintaidemuseo sijoittaa kirjastoon kolme suurikokoista Jukka Mäkelän teosta. Ennen näiden teosten hankkimisesta, kuvittelin, että paljaat seinäpinnat kuuluivat alkuperäiseen suunnitelmaan. Näin ei kuitenkaan ilmeisesti ollut asian laita, vaan teokset olivat vain jääneet hankkimatta. Aloite teoksen/teosten hankkimisesta tulikin Sinun puoleltasi. Sinulla on myös selvä kuva siitä, millaiset teokset sopivat kirjaston tiloihin. Mitä haluaisit sanoa tästä aiheesta?
JL: Värin tuovat töihini niissä elävät ihmiset sekä taideteokset, joiden rooli on jo varhaisessa vaiheessa otettava huomioon. Tämä talo oli kuitenkin jo valmis, kun silloinen Helsingin kaupungin taidemuseon johtaja (17 vuotta sitten) otti asian puheeksi. Asia valitettavasti raukesi. Nyt on löytynyt kolme erittäin hienoa Jukka Mäkelän työtä, jotka puhuvat samaa kieltä sisäpintojen pehmeän valon ja varjon vaihtelun kanssa. Olimme tosi onnekkaita löytäessämme nämä työt! Haluamme niitä lisää, jos mahdollista.
Tila: vertikaalinen, horisontaalinen ja ympäröivä
HS: Vallilan kirjastossa minuun teki suurimman vaikutuksen sisätila: tilan korkeus, korkeuden dramaattiset vaihtelut (jotka luovat puitteet valon leikille) ja tilan veistoksellisuus – sekä se, että kirjaston tila on sisältä huomattavasti suurempi ja korkeampi kuin mitä ulkoa katsoen voisi olettaa. Kirjaston muutostöissä on myös pyritty tuomaan esille nimenomaan aulan yhtenäinen tila, jonka korkeusvaihtelut tekevät hyvin erikoiseksi. Näitä tilan dimensioita ei useinkaan korosteta puhuttaessa arkkitehtuuristasi: ne tuntuvat jäävän valon käsittelyn ja tilan suojaavan funktion varjoon.
JL: Kuten sanot, tilojen korkeusvaihtelut, matalan ja korkean elävä vuorovaikutus ovat arkkitehtuurin keskeisiä keinoja
HS: Kun puhutaan Leiviskälle tyypillisestä tilan käsittelystä, puhe kääntyy yleensä suoraan tapaasi suunnitella suljettuja ja suojaavia tiloja. Vallilan kirjastostakin voidaan sanoa, että tila on suojattu ulos (kadulle), mutta avoin sisälle (pihalle). Tämä sama ajatus ilmenee monissa muissakin töissäsi (mm. Villa Nikamaa, Myyrmäen kirkko).
JL: Näin on.
HS: Rakennusten suunnittelulla siten, että ne takaavat maksimaalisen suojan, on luonnollisestikin pitkät perinteet. Vallilassa vanhat puutalot on rakennettu tämän mallin mukaisesti: vehreä sisäpiha on rauhoitettu kaupungin melulta. Perinteisesti maalaistalot on suunniteltu myös niin, että sisäpiha on suojattu ja suljettu muukalaisilta ja metsän pedoilta. Frampton nostaakin juuri maalaistalon suunnittelusi esikuvaksi. (Frampton 1999, s. 19.) Toive suojasta ja vaatimus rakennusten helposta puolustettavuudesta ovat kuitenkin huomattavasti vanhempia: karkeasti ottaen keskiaikaisten asuinrakennusten, linnojen ja luostarireiden suunnittelu seuraa aina näitä samoja periaatteita. Kirkoissa tällainen pohjakaava ilmentää – puolustettavuuden ohella – tarvetta rauhoittua ja toivetta suunnata mieli kohti transsendenttia. Onko tällaisilla viittauksilla ”puolustuksesta”, ”suojasta” ja ”siirtymistä” mitään relevanssia puhuttaessa arkkitehtuuristasi?
JL: Rikkaaseen ja ilmeikkääseen miljööseen kuuluu avoimen ja suojaisen, julkisen ja yksityisen
elävä vaihtelu ja vuorovaikutus. Turvallisuuden tunne on elämän perusarvo. Vanhan Vallilan kokoavat ”puolijulkiset” sisäpihat parantavat ratkaisevasti asuinympäristön sosiaalista toimivuutta.
HS: Suljettu malli ymmärretään helposti varautumiseksi vihollista vastaan. Olet itse kuitenkin viitannut tähän piirteeseen puhumalla ”vaatimattomasta monumentaalisuudesta” ja muut ovat panneet merkille rakennustesi intiimisyyden – jolloin puhutaan enemminkin suojasta toisten katseilta ja rauhoittumisesta. Voisiko tässä nähdä meille suomalaisille niin keskeisen yksityisyyden ideaalin? Suomalainen unelmahan on tietyssä mielessä asua keskikaupungilla puutarhan ympäröimässä omakotitalossa ja viettää viikonloput kesämökillä syrjäisen järven rannalla.
JL: Tämä viittaa enemmänkin amerikkalaisiin ihanteisiin. Sieltähän kaupunkikulttuuri puuttuu. On yhtä tärkeää luoda kaupunkiympäristöä, jossa ihmiset oppivat kommunikoimaan toistensa kanssa. Eurooppalainen kaupunkikulttuuri on parhaimmillaan juuri tätä, julkisen ja yksityisen yhtäaikaista mukanaoloa, vuorovaikutusta.
HS: Vallilan kirjaston muutostöissä ei koskettu suojaavan mallin ytimeen. Kirjaston ankara ja pelkistetty ulkokuori peittää yhä rikkaan ja lämpimän interiöörin ja koko rakennus avautuu sisäpihalle. Sisustuksessa kuitenkin pyrittiin suurempaan avoimuuteen. Kirjastosalin etuosan hyllyjä ja muuta kalustusta on vähennetty ja madallettu siten että syntyy yhtenäinen tila – piazza, joka on julkinen olohuone ja tila erilaisien tilaisuuksien järjestämiseen.
JL: Samalla on pyritty säilyttämään sisätilan ”asemakaava”, alkuperäinen järjestys, ”urbaaani ryhdikkyys”.
HS: Kiitoksia akateemikko Juha Leiviskä.
Frampton, Kenneth 1999: ”Maan muoto, struktuuri ja valo: Juha Leiviskän arkkitehtuuri”, teoksessa Juha Leiviskä (1999)
Juha Leiviskä (1999), Suomen rakennustaiteen museo, Suomen rakennustaiteen museon monografiasarja.
Leiviskä, Juha 1999: ”Arkkitehtoninen yksinpuhelu – Omaelämäkerrallisia fragmentteja”, teoksessa Juha Leiviskä (1999)
Quantrill, Malcolm 2001: Juha Leiviskä and the Continuity of Finnish Architechture
Kuvalähteet
Arno de la Chapella, Simo Rista, Rauno Träskelin, Harri Sahavirta, Antti Elomaa, piirokset Juha Leiviskä
|
|
|