Kypsä opera buffa

Opera buffa vakiintui itsenäiseksi lajityypikseen 1700-luvun puolivälin tienoilla. Kun opera serian suuret libretistit olivat Metastasio ja Zeno, sai koominen ooppera omansa Carlo Goldonista (1707-1793), italialaisen komedian suuresta uudistajasta. Goldoni kirjoitti libretot yli viiteenkymmeneen oopperaan. Hänen näytelmistään käy hyvin ilmi italialaiskansallisten tapojen tarkka tuntemus, niiden huumori on sävyisää ja ironia myötätuntoista. Vakavat ja tunteelliset juonet astuivat näyttämölle perinteisen komiikan rinnalle. Baldassare Galuppi (1706-1785) aloitti yhteistyön Goldonin kanssa buffalla L’Arcadia in Brenta (1749). Kaikkiaan Galuppi sävelsi yli sata oopperaa, ja hänet tunnetaan parhaiten nimenomaan buffasäveltäjänä. Galuppin buffia pidetään koko 1700-luvun keskeisinä teoksina, ja hän kuuluu niihin säveltäjiin, jotka kohottivat koomisen oopperan taiteellisesti korkealle tasolle opera serian rinnalle. 1750-luvulla Galuppin maine levisi ympäri Eurooppaa; hän sävelsi oopperoita lukuisille taloille kautta Euroopan Madridista Pietariin, jonne hänet kutsuttiin kolmeksi vuodeksi kapellimestariksi ja opettajaksi. Galuppi kiinnitti suurta huomiota tekstiin ja kuvasi sitä täsmällisesti musiikissaan. Hän kirjoitti useille soitinryhmille finaaleja, joissa näyttämön tapahtumat kontrolloivat täysin musiikkia äänten vaimentuessa tai kohotessa dramaattisesti järkevällä tavalla. Puhutaan ns. ketjufinaalista, jossa Galuppi oli edelläkävijä. Galuppin oopperat sisältävät runsaasti ihastuttavia melodioita ja ne menestyivät erinomaisesti tuoden säveltäjälle ihailua koko Euroopassa. Galuppi totesi, että hyvä musiikki koostuu ”kauneudesta, selkeydestä ja hyvästä modulaatiosta”. Oopperoita: La diavolessa (1755) Il filosofo di campagna (1754) Il mondo alla roversa(1750)

Baldassare Galuppi

Niccolo Piccinni (1728-1800) kirjoitti nykyisen tietämyksen mukaan jopa 110 oopperaa, ja hänen maineensa perustuu ennen muuta koomisiin oopperoihin. Hän opiskeli Leonardo Leon johdolla Napolissa, missä hän enimmäkseen teki uransa. Piccinni oli hämmästyttävän tuottelias ja nopea säveltäjä; hän kirjoitti keskimäärin kolme oopperaa vuodessa, teoksia täynnä viehätysvoimaista ja monipuolista musiikkia. 1760 sai ensiesityksensä Roomassa kolminäytöksinen buffa La Cecchina ossia La buona figliuola Cecchina (Hyvä tyttönen), joka saavutti sensaatiomaisen suosion. Italialaiset olivat myytyjä, ja pian Piccinni oli valloittanut oopperoillaan Euroopan. Piccinni kohosi niin suureen maineeseen, että hänen rinnalleen voitaneen asettaa 1770-luvulla vain Hasse ja Niccolo Jommelli. Piccinnin tyylissä on piirteitä jo täysklassismista, hänen soitinnuksensa on tehokasta ja Galuppin ohella hän kuului moniosaisen finaalin luojiin. Piccinni hallitsi oopperanäyttämöä pitkään sekä Roomassa että Napolissa, jossa hän jakoi myöhemmin maineen ja kunnian Giovanni Paisiellon kanssa. Kiinnityttyään Pariisiin 1776 hän kilpaili Christoph Willibald Gluckin kanssa sillä seurauksella että joutui tahtomattaan osalliseksi italialaisen musiikin kannattajien (piccinnistit) ja reformoidun ranskalaisen oopperan kannattajien (gluckistit) kiistaan. Musiikkihistorioitsija Charles Burney näki v.1770 Firenzessä Piccinnin koomisen oopperan La Pescatrice, josta hän kirjoittaa: ”Musiikki oli todellakin tekijänsä arvoista, täynnä sitä tulta ja mielikuvitusta joka leimaa tämän nerokkaan säveltäjän koko tuotantoa”. Piccinnin oopperoita: Le donne vendicate (1763, intermezzo), La pescatrice, ovvero L’erede riconosciuta (Kalastajatyttö tai Uudelleentunnistettu perijätär 1766).



Giovanni Paisiello (1740-1816) opiskeli hänkin Napolissa ja sävelsi suuren määrän oopperoita. Tarkkaa lukua ei tiedetä, mutta todennäköisesti niitä on lähes 90. Hän aloitti uransa freelance-oopperasäveltäjänä 1764. Katariina II kutsui hänet Pietariin 1776,missä hän työskenteli vuoteen 1784 saakka, jonka jälkeen hän oli Napolin kuninkaiden palveluksessa. 1800-luvun alussa hän oli kaksi vuotta Pariisissa, missä hänen musiikkiaan ihaili Napoleon I. Paisiello ei välttämättä olisi halunnut mennä Pariisiin Napoleonin hovikapellimestariksi, mutta se oli osa diplomaattisia sopimuksia Napolin Ferdinand IV:n ja Napoleonin välillä. Paisiellon suosio oli korkeimmillaan 1780- ja 1790-luvuilla kaikkialla Euroopassa, ja sille veti tuolloin vertoja vain Domenico Cimarosan menestys. Paisiellon into oopperoiden säveltämiseen alkoi vähitellen heiketä ja hän alkoikin tuntea yhä enemmän kiinnostusta kirkkomusiikkia kohtaan. Hänen maineensa perustuu suurimmaksi osaksi edelleen hänen koomísiin oopperoihinsa, joihin hänen eloisan säkenöivä, melodinen ilmaisu sopii erityisen hyvin. Paisiellon Il barbiere di Siviglia (Sevillan parturi, 1782) on kaikkien aikojen merkittävimpiä buffia. Sen suosio oli niin suuri, että myöhemmin yleisö arvosteli Rossinia tämän uskallettua tehdä oopperan samasta aiheesta kuin Paisiello. Nina, ossia La pazza per amore (Nina eli Hulluna rakkaudesta, 1789) on juoneltaan sentimentaalisimpia koko 1700-luvun oopperakirjallisuudessa. Siinä Paisiello käyttää runsaasti puhuttua dialogia lauletun resitatiivin sijaan aarioiden välillä. I filosofi immaginari (1779)herätti pilailullaan hilpeyttä kaikkialla. Paisiello sävelsi myös intermezzon La serva padrona (1781), jonka pelkäsi aiheellisestikin jäävän suosiossa jälkeen Pergolesin samannimisestä teoksesta. L’amor contrastato(1788) oli eräs Paisiellon suurimmista menestyksistä. Sen joistakin aarioista ja duetoista tuli kansansuosikkeja,1790-luvun hittejä. Domenico Cimarosa (1749-1801) oli 1700-luvun lopulla Paisiellon ohella kaikkein suosituin oopperasäveltäjä. Hän kirjoitti n. 60 buffaoopperaa, jotka otettiin nopeasti Euroopan suurimpien oopperatalojen ohjelmistoon. Hän opiskeli Napolissa Sacchinin ja oletettavasti myös Piccinnin johdolla. Saatuaan ensin mainetta kotimaassaan hän sai kutsun Pietarin hovin kapellimestariksi, virkaan jossa häntä aikaisemmin oli toiminut Paisiello. Cimarosa muutti Wieniin, jossa toimi lyhyen aikaa hovikapellimestarina ja palasi sitten Italiaan 1793. Napolissa säveltäjä sekaantui politiikkaan joutuen suuriin vaikeuksiin. Onneksi hänen musiikkinsa oli tehnyt niin suuren vaikutuksen arvovaltaisiin musiikinystäviin, että Cimarosa selvisi pinteestä ja pääsi muuttamaan Venetsiaan. Cimarosan ensimmäinen suuri menestys oli kaksinäytöksinen intermezzo L’italiana in Londra (Italialaistyttö Lontoossa, 1778), jonka partituuriin Haydn ja Cherubini tekivät omia lisäyksiään myöhempiä esityksiä varten. Wienin aikana syntyi Cimarosan kuuluisin ooppera, Il Matrimonio segreto (Salainen avioliitto, 1792), joka oli niin suosittu, että sen ensi-illassa Wienissä keisari Leopold II määräsi toisen esityksen pidettäväksi heti illallisten jälkeen. I due baroni di Rocca Azzurra (Sinisen linnoituksen kaksi paronia, 1783) on parinvaihdosseikkailu, jossa ovela palvelija huiputtaa hassuja aatelismiehiä. Il Maestro di cappella (n.1790) on buffa, jossa tehdään pilaa musiikkibisneksestä, oopperan tekemisestä, kapellimestareista ja laulajista. Samaa aihetta käsitellään myös hupailussa L’impresario in angustie (Impressaari hädässä, 1786), joka oli Cimarosan levinnein ooppera 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa. Cimarosan oopperat tekivät melodisuudellaan ja roolihahmojen kuvailullaan vaikutuksen Mozartiin ja Haydniin, jotka kirjoittivat niihin lisäaarioita.



Antonio Salieri (1750-1825) oli aikansa parhaita ja suosituimpia opera buffa -säveltäjiä. Hänet nimitettiin Wienin Italialaisen oopperan johtajaksi 1774 ja hovikapellimestariksi 1788,ja näin hänestä tulikin kaupungin vaikutusvaltaisin säveltäjä. Hänen oopperansa, joissa usein sekoittuivat opera buffan ja serian ainekset, saavuttivat ainutlaatuisen suuren suosion ympäri Euroopan. Salierin vaikutus alkoi vähentyä 1790-luvulla, jolloin hänen teostensa koettiin olevan vanhanaikaisia kun niitä verrattiin Mozartin ensemble-tyyliin. Salieri jäi pitkiksi ajoiksi unohduksiin, kunnes viime aikoina hänen musiikkiaan on aiheellisesti alettu arvioida uudelleen. Eräs Salierin suurimmista menestyksistä oli La grotta di Trofonio (Trofoniuksen luola, 1785), jossa kekseliäs musiikki synnyttää tehokkaan pastoraalitunnelman erilaisia tyylejä yhdistellen. Kokeellinen ja uudistushenkinen Tarare (1787) sisältää erityyppisiä resitatiiveja ja ariosoja, mutta ei perinteisiä aarioita. Prima la musica e poi le parole (Ensin musiikki sitten sanat, 1786) kertoo opperan tekemisen vaikeuksista ja osoittaa Salierin lahjakkuuden buffosäveltäjänä sekä hänen viehtymyksensä satiiriin. Axurre d’Ormus (Ormusin kuningas Axur, 1788), dramma tragicomico (!) on uusi versio Tararesta, melodisesti rikkaampi aarioineen ja yhtyekohtauksineen, ja Salierin oopperoista tyyliltään lähinnä Mozartia. Axuria esitettiin kaikkialla Euroopassa. Ensimmäisiin Shakespeare-oopperoihin lukeutuu Falstaff, ossia Le tre burle (Falstaff eli Kolme kepposta), joka on eräs kuuluisimmista buffaoopperoista ja hieno esimerkki 1700-luvun oopperatraditiosta.

Antonio Salieri

Paineet vakavan oopperan, italialaisen opera serian, uudistamiseksi alkoivat kasvaa 1700-luvun puolivälissä. Niiden aihepiiri koettiin vanhanaikaiseksi ja muoto jäykäksi ja kaavoihin kangistuneeksi. Laulajien ylivallasta haluttiin päästä eroon ja palauttaa tasapaino musiikin ja runouden välille. Syntyi oopperauudistus, jonka johtohahmoja olivat Christoph Willibald Gluck, Niccolo Jommelli, Tommaso Traetta ja Wolfgang Mozart. Mutta se onkin jo toinen tarina.

<< Alkuun		< Edellinen